Otsonia on stratosfäärissä todella vähän. Jos normaali otsonimäärä saataisiin kokonaisuudessaan puristettua maanpinnalla vallitsevaan paineeseen, otsonikerroksen vahvuus olisi vain muutama millimetri.
Ilmakehän otsonia mitataan Dobsonin yksiköllä, ja tavallinen määrä on noin 300-400 yksikköä. Pienemmät arvot kertovat otsonikadosta.
Tänä vuonna otsonia on mitattu vain 120 Dobsonin yksikköä, mikä on jo hyvin lähellä ennätysvuoden 2006 alhaisinta arvoa 100 Dobsonin yksikköä.
Otsonin merkitys ei ole pelkästään ultraviolettivalon imeytymisessä ja siten haitallisen säteilyn maanpinnalle pääsyn ehkäisyssä.
Ehkä merkittävin seuraus on, että imeytyneen ultraviolettisäteilyn energia kohottaa stratosfäärin lämpötilaa ja samalla estää alemman ilmakehän ja maanpinnan lämpiämisen.
Troposfäärin (ilmakehän kerros, jossa sääilmiöt tapahtuvat) yläosien lämpiäminen muuttaisi todennäköisesti merkittävästi suurten ilmamassojen liikkeitä ja aiheuttaisi ilmaston muuttumista ainakin alueellisesti, vaikka koko Maapallon keskilämpötila ei välttämättä muuttuisikaan. Otsonilla on siis oma vaikutuksensa ilmastonmuutokseen.
Kaasuna otsoni on hapen kolmesta atomista muodostunut molekyyli. Sitä syntyy stratosfäärissä ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Prosessi on kuitenkin käänteinen, sillä hieman toisessa lämpötilassa ja olosuhteissa otsoni hajoaa samaisen ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta.
Kloori- ja bromiyhdisteet nopeuttavat tätä hajoamisprosessia kulumatta tai katoamatta itse, joten pienikin näiden aineiden läsnäolo otsonikerroksessa nopeuttaa otsonin hajoamista. Otsonin syntymisen määrään ne eivät vaikuta ja kokonaisuutena otsonin määrä siis vähenee.
