Pääosan ajasta käyttäisimme vapaaehtoistyössä ekoturismia järjestävässä
Vihreässä keskuksessa.

Ahkeran rahankeruun ja espanjan opiskelun jälkeen olimme itse kukin jännittyneitä ja innostuneita. Ainoa huolenaiheemme oli naapurimaa Haitin koleraepidemia.

Kun pitkän lennon jälkeen pääsimme vihdoin ulos sisätiloista, oli tunne häkellyttävä: lumisen Suomen paukkupakkaset olivat vaihtuneet kuumaan ja kosteaan ilmaan.

Tutustuimme maan pääkaupunkiin Santo Domingoon muutaman päivän ajan ennen kuin jatkoimme eteenpäin määränpäähän Rio Limpion kylää. Opimme pääkaupungissa, että maa elää turismista sillä innokkaita rihkamamyyjiä oli paljon.

Matkasimme bussilla maan halki ja kuljimme loput matkasta kuorma-auton lavalla.

Perillä asetuimme asumaan Vihreään keskukseen noin puolentoista kilometrin päähän itse kylästä.

Keskus koostui kourallisesta kolmen-neljän hengen asuinmökkejä, puuvajasta, ulkovessoista ja suihkuista sekä yhteisestä ruokailutilasta.

Kanssamme oli aina paikallinen henkilökunta, joka oli todella osaavaa ja mukavaa porukkaa.

Kun katsoimme kauniita vuoria ja vehreitä hedelmäpuita, tuntui siltä kuin olisimme paratiisissa.

Ensimmäisiä työtehtäviämme oli harventaa mökkiemme lähellä kasvavaa tiheikköä hedelmäpuiden ympäriltä.

Harvennuksen lisäksi istutimme ja putsasimme hedelmäpuita, korjasimme ja rakensimme taloja, opetimme englantia henkilökunnalle ja kaivoimme suuren kuopan vesisäiliötä varten.

Työt aloitimme yhdeksältä, pidimme ruokatauon ja jatkoimme neljään. Kaikista oli mukavaa paiskia hommia.

Töiden jälkeen maistui aina ruoka. Söimme paljon riisiä, papuja, kanaa, paikallisia juureksia sekä salaattia, jotka kaikki olivat täysin paikallista ja luomua.

Iltaisin istuimme yhdessä nuotion ääressä ja soitimme ja lauloimme paikallisten kanssa. Musiikki ja tanssi kuuluu olennaisesti maan kulttuuriin ja kylässä oli harvoin hiljaista.

Kun aurinko seitsemän aikoihin laski, tuli aivan pimeää. Siksipä monesti alkoi tehdä mieli mennä nukkumaan jo kahdeksan aikaan.

Viikonloppuisin emme tehneet töitä, vaan kävimme uimassa vesiputouksella, kiipeämässä vuorilla sekä tanssimassa paikallisessa diskossa.

Matkan lopuksi vietimme viisi päivää pienessä Punta Rusian rannikkokylässä, jossa keskityimme uimiseen ja auringonottoon ja muuhun
rentoutumiseen.

Matka sujui todella hyvin.

Järjestelyt pelasivat, rahat riittivät ja kaikki pysyivät terveinä ja kunnossa satunnaisia vatsatauteja ja ärhäköitä mäkäränpuremia lukuunottamatta.

Kolerasta, josta meitä oli etukäteen kovasti peloteltu, ei lopulta ollut vaaraa tarkkojen hygieniasääntöjen vuoksi.

Harmillisesti emme päässeet viettämään kovin paljon aikaa kyläläisten kanssa juuri tartuntavarotoimien vuoksi.

Matka oli kuitenkin todella ainutkertainen kokemus varsinkin siksi, että kehitysmaahan tuskin tulisi lähdettyä ilman hyvää porukkaa, tarkkoja järjestelyjä sekä luotettavia paikallisia yhteyshenkilöitä.

Meille teollisuusmaiden arkeen tottuneille teki hyvää nähdä, miten Rio Limpiossa elettiin: vaikka elintaso ja elämä näennäisesti vaatimattomia olivatkin, siitä kuitenkin otettiin ilo irti!

Kirjoittaja on Oulun steinerkoulun oppilas.