Kaikki näkevät sateenkaaren, mutta kaikille se ei ole samanlainen. Värisokeilta siitä voi puuttua joitakin kaaria kokonaan, mutta tavallisetkin ihmiset näkevät sävyjä hyvin eri tavalla.

Värinäkö on muiden aistien tapaan yksilöllinen ominaisuus. Jollakin voi olla tarkempi kuulo, toinen erottaa värejä paremmin.

Tavallista värinäköä on siksi vaikea nimetä. Eri eläinlajien välillä erot ovat vielä suuremmat.

"Biologisesti ajatellen värinäön tarkoitus on esineiden tunnistaminen niiden heijastaman värin perusteella", sanoo fysiologian professori Kristian Donner Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitokselta.

Evoluutio on vienyt erottelukyvyn hyvin erilaiseen suuntaan eri lajeilla. Useimmilla nisäkkäillä se ei ole kummoinen. Pienet edeltäjämme noin 180 miljoonaa vuotta sitten olivat sopeutuneet yöelämään. Pimeässä eläessä värinäkö heikentyi, kun muut aistit ottivat etusijan.

"Joillakin vesielämään palanneilla nisäkäsryhmillä, kuten valailla, ei ole värinäköä lainkaan."

Monilta nisäkäslajeilta puuttuu yhä puna-vihreä erottelukyky, ja nyt ne hahmottavat maailman sini-keltaisten värisignaalien mukaan. Esimerkiksi kissalle hiiren liikkeet hämärässä ovat kiinnostavampia kuin sen värit.

Ihminen erottaa nykyisin värejä vähintäänkin kohtuullisesti, sillä kyky kehittyi apinoille uudestaan noin 30 miljoonaa vuotta sitten. Silloin sitä tarvittiin hedelmien ja lehtien etsimiseen ravinnoksi.

Ihmisen värinäkö on hyvä useimpiin nisäkäslajeihin verrattuna, mutta parempaakin on luonto kehittänyt. Monet linnut, hyönteiset, kalat ja liskot erottavat värejä huomattavasti tarkemmin.

Kyky nähdä värejä syntyy verkkokalvossa sijaitsevissa hermosoluissa, joita sanotaan tappisoluiksi. Näitä on selkärankaisilla yhdestä neljään erilaista. Ihmisellä on punaista, vihreää ja sinistä väriä erottavia soluja, mutta joillakin lajeilla on sen lisäksi neljäs tappisolutyyppi, joka erottaa ultraviolettivaloa.

Keskimäärin ihminen pystyy erottamaan yhdestä seitsemään miljoonaan väriin. Poikkeuksellisesti jotkut naiset pystyvät erottamaan moninkertaisen määrän värisävyjä.

"Tämä johtuu siitä, että punaisen ja vihreän tapin näköpigmentin koodaavat geenit ovat X-kromosomissa, joita naisilla on kaksi (XX) ja miehillä yksi (XY). Naisella voi siten olla neljä erilaista tappityyppiä."

Tämä lisää erottelukykyä huomattavasti puna-keltaisella spektrialueella.

Samaan X- ja Y-kromosomien eroon perustuu myös se, että puna-vihreävärisokeutta esiintyy melkein yksinomaan miehillä.

Tappisolujen määrän keskinäinen suhde vaihtelee ihmisillä melko paljon, mistä syntyy suuria eroja. Keskimäärin vihreitä tappisoluja on kolme kertaa enemmän kuin punaisia, mutta niitä voi olla yhtä paljon tai neljä kertaa enemmän. Joskus taas tappien "väri" voi olla tavallista lähempänä toisiaan.

"Olen usein kuullut ihmisten väittelevän siitä, onko joku ruskea sävy enemmän punertava vai vihertävä, vai ehkä jopa violetti", sanoo Donner.

Eläinten nelivärinäkökyky on sikäli erilainen, että niillä neljäs tappisolutyyppi aistii ultraviolettivaloa. Sen lisäksi niillä voi olla yksittäisten tappien edessä eriväriset öljypisarat, jotka lisäävät erottelukykyä. Nämä pisarat ihmisen edeltäjä menetti evoluution aikana, eikä niitä kehittynyt uudestaan apinoille.

"Maailmanennätys on selkärangattomalla eläimellä, Mantis-suvun katkaravuilla, joilla on 16 erilaista näköpigmenttiä."

Vielä ei ole selvitetty sitä, kuinka tieto väreistä kulkee tällaisen eläimen hermostossa. Myös se on arvailujen varassa, kuinka hyvin pienissä eläimen aivoissa riittää kapasiteettia tällaisen tietomäärän käsittelyyn.

Nelivärinäkökyky on luonnossa melko yleinen ratkaisu, sillä tarkalle värierottelulle ja ultraviolettivalon näkemiselle on monenlaista käyttöä. Monille lajeille keskinäinen väreillä viestiminen on tärkeää.

Värinäöllä on merkitystä myös selviytymistaistelussa.

"Saaliin tai petojen erottaminen ja suojavärityksen murtaminen on vaativa tehtävä olosuhteissa, joissa visuaalinen ympäristö on kirjava ja valaistus vaihtelee paljon", sanoo Donner.

Nelivärinäkökyky ei silti ole aivan ylivertainen, sillä sitä tuskin on integroitu vastavärijärjestelmään: "Pikemminkin se mittaa erillistä UV-heijastusta".

Esimerkiksi tuulihaukka pääsee myyrien jäljille juuri niiden virtsasta heijastuvan ultraviolettivalon avulla.