Luonto

Aavikot laajenevat kään­tö­pii­reil­lä

Tuuli vei maan. Kun tuuli on siivonnut hienoaineksen pois, maisema on sangen pelkistetty.
Luonto 14.4.2003 0:00
Kalle Taipale, tekstit ja kuvat
Noin kolmannes maapallon maapinta-alasta on aavikoita. Monelle aavikko tuo mieleen vaeltavat hiekkadyynit ja porottavan auringonpaisteen. Tosiasiassa vain osa maailman aavikoista on hiekkameriä, loput ovat kivikoita ja kalliomaita.

Hyvin niukka kasvillisuus tai kasvillisuuden puuttuminen kokonaan ovat aavikoiden tunnuspiirteitä.

Aavikko on alue, jossa sadanta on vähäistä tai ainakin vähäisempää kuin haihtuminen. Monen aavikon maisema voi jatkuvasta kuivuudesta huolimatta olla silti virtaavan veden muokkaama, sillä harvat sateet tulevat rajuina hyökyinä, joita kuiva maa ei ehdi imeä sisuksiinsa ja virtaava vesi kaivaa suojattomaan maahan uomiaan.

Kaikki aavikot eivät ole myöskään kuumia. Esimerkiksi koko Etelämanner on aavikkoa, samoin suurin osa Grönlantia ja laajat alueet Alaskasta, Kanadasta sekä Siperiasta. Lähes sateettomia ne kyllä ovat.

Maapallon laajimmat aavikot sijoittuvat alueille, joilla laskevat, kuivat ilmavirtaukset saavat aikaan pysyviä korkeapaineita. Nämä alueet sijoittuvat 30° -leveyspiirien liepeille, joilla päiväntasaajalla kohonneet ilmavirtaukset laskeutuvat tyhjiin sataneina ja viilentyneinä alas ja kääntyvät takaisin kohti päiväntasaajaa.

Kravun kääntöpiirin korkeapaineiden alueelle sattuvat Saharan, Arabian niemimaan, Iranin, Intian sekä Sonoran ja Mojaven aavikot. Kauriin kääntöpiirillä puolestaan ovat muun muassa Kalaharin sekä Australian autiomaat. Napa-alueilla vallitsevat samoin pysyvät korkeapaineet.

Merivirratkin vaikuttavat aavikoiden syntyyn ja pysymiseen. Alueilla, missä kylmät virrat törmäävät mantereen reunaan, kylmä vesi jäähdyttää myös ilman, mikä vähentää ilman kykyä sitoa vettä. Näin mantereelle virtaava ilma sisältää harvoin vettä sateeksi asti.

Rannikon aavikoita ovat esimerkiksi maailman kuivimmaksi paikaksi sanottu Atacaman aavikko Chilessä sekä maailman vanhin aavikko Namib Afrikan lounaisosassa.

Maapallon suuret aavikot ovat "luonnontuotteita", jotka ovat syntyneet vuosituhansien mittaan olosuhteissa, jotka ovat olleet liian karut elämän ylläpitämiseksi.

Aavikot eivät erotu ympäristöstään veitsenterävin rajoin, vaan niiden ympärillä on jopa satoja kilometrejä leveät vyöhykkeet, joilla kasvaa ajoittaista kuivuutta sietäviä ruohoja, pensaita ja puita. Tällainen vyöhyke on Saharan eteläpuolinen, koko Afrikan poikki ulottuva Sahel, joka tuli tunnetuksi 1970-luvun alkupuolen pahasta kuivuudesta.



Ruohoarosta
aavikoksi


Aavikoituminen tuli yleiseen tietoisuuteen Sahel-katastrofin yhteydessä vuoden 1970 tienoilla. Sahelin vyöhykettä suosi 1950- ja 1960-luvuilla sarja sateisia vuosia ja laajat maa-alueet tältä vyöhykkeeltä otettiin viljelyyn. Tätä maata oli aikaisemmin hyödynnetty vain satunnaisesti.

Kansainvälisen avun turvin kaivettiin kaivoja ja kasvatettiin karjalaumoja. Keskisen Afrikan kasvava väestöpaine ajoi ihmisiä uudelle alueelle. Aluksi kaikki meni hyvin.

Mutta hyvän alun jälkeen tuli kuivuus kuten niin monesti ennenkin. Pelkästään viime vuosisadalla Sahelin vyöhykkeellä on ollut kolme laajaa kuivaa kautta. Vuonna 1969 alkanut kuivuus kesti epätavallisen pitkään, ja se vaikutti erityisen kovasti juuri edeltäneiden hyvien vuosien vuoksi. Yli 100 000 ihmistä kuoli. Karjaa menehtyi laumoittain. Silloisessa Ylä-Voltassa selviytyi hengissä esimerkiksi vain joka kuudes nautaeläin.

Tutkijat osoittivat hieman hätiköidyllä satelliittikuvatulkinnalla, että 40-50 kilometrin levyinen ja satojen kilometrien pituinen kaistale maata muuttui aavikoksi tietyillä alueilla yhden ainoan vuoden aikana.

Näin ei todellisuudessa käynyt, mutta ongelmasta tuli ensimmäinen maailmanlaajuiseksi ympäristöuhkaksi käsitetty luonnonkatastrofi.



Kuivuus ja kurjuus - poliittinen ase


Muutamien englantilaistutkijoiden mukaan myytti aavikon nopeasta leviämisestä syntyi poliittisesta tarpeesta, ja aavikoitumista käytettiin pian sekä taikasanana että syntipukkina. Taikasana siitä tuli joukolle köyhiä maita, jotka havaitsivat tässä tilaisuuden saada kipeästi kaivattua apua ulkopuolelta.

Syntipukkina sitä käytettiin myös peittämään monien epäonnistuneiden kehittämisprojektien jälkiä. Näille huonosti onnistuneille hankkeille oli yhteistä se, että ne käynnistettiin ottamatta huomioon autiomaita reunustavien kuivien seutujen erityisoloja.

Projekti toisensa jälkeen käynnistettiin miettimättä ympäristön kantokykyä. Maata ylilaidunnettiin, ja siinä viljeltiin ilmastoon sopimattomia lajeja.

Osa alueen saamasta avusta osoittautui sittemmin olevan pikemmin haitaksi kuin hyödyksi. Maata autioitui esimerkiksi muutamien mittavien kasteluprojektien vuoksi. Kuivilla seuduilla haihtuminen on voimakasta, ja tehokas maatalous tarvitsee valtavat määrät kasteluvettä. Käytetty vesi sisälsi kuitenkin suoloja, jotka jäivät maahan veden haihtuessa. Suolaa kertyi nopeasti niin paljon, että maa muuttui käyttökelvottomaksi.



Kulttuurin kehdosta autiomaaksi


Ihmistoiminnan aiheuttama aavikoituminen ei ole kuitenkaan viime vuosisadalla alkanut ilmiö, vaan sitä on tapahtunut jo tuhansien vuosien ajan. Viiden viime vuosituhannen aikana eri puolille maapalloa on noussut sivilisaatioita, joiden kukoistus perustui keinokastelun tukemaan maanviljelyyn. Hyvin suunniteltujen kastelujärjestelmien avulla yhteisöt kykenivät tuottamaan niin paljon viljaa, että osa väestöstä vapautui maataloudesta muihin tehtäviin. Mitä enemmän ylijäämäviljaa oli, sitä suurempi osuus väestöstä saattoi toimia viljelytyön ulkopuolella.

Sumerilaiset rakensivat jo yli 3 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua maailman ensimmäiset kaupunkiyhteisöt. Varhaissumerilaiseen yhteisöön kuului kahdeksan kaupunkia, joissa useissa oli 10 000-20 000 asukasta. Ensimmäinen imperiumi syntyi noin 2300 eKr. ja käsitti 120 kilometriä pitkän kaistaleen Mesopotamian tasangolta nykyisen Irakin eteläosasta Koillis-Syyriaan. Elämää alueella ylläpitivät Kaksoisvirrat, Eufrat ja Tigris. Imperiumin vahva keskushallinto kokosi, varastoi ja jakeli viljaa.

Äkkiä tämä valtakunta kuitenkin romahti. Vasta vuosituhansien kuluttua arkeologien ja geologien yhteistyöllä paljastettiin romahduksen syy. Ilmasto muuttui äkillisesti kuivemmaksi ja romahdusta edisti keinokastelun aiheuttama viljelymaan suolautuminen, mikä pilasi suuren osan tämän Viljavaksi Puolikuuksi nimitetyn alueen viljelymaasta iäksi.

Sama ongelma toistui eri puolilla Kaksoisvirtain maata ainakin kolme kertaa viiden vuosituhannen aikana. 1600-luvulle tultaessa ihmiskunnan sivistyksen kehto, Viljava Puolikuu, oli enää tuskin muuta kuin suolaista joutomaata.

Tiedätkö aiheesta enemmän?
Lähetä vinkki, kuva tai video!
13222
MAINOS

Kommentoi

Uutisvirta

Paikallissää

Juttutupa

Kuumin keskustelu nyt

Suuri sotaharjoitus 2021

219 viestiä | Lue keskustelu

Päivän tykätyin viesti

Suuri sotaharjoitus 2021

Venäjä ei yksin omista kansainvälisiä vesiä. Suomi itsenäisenä maana voi kutsua tänne ketä itse haluaa. Siihen ei tarvit... Lue lisää...
Luvat ja valtuudet k...

Jari ja sarjakuvat

Jari

22.4.

Naapurit

23.4.
;

Uutiset osastoittain

Palvelemme sinua

Asiakaspalvelumme auttaa sinua mielellään Kalevan tilausasioissa ja muissa lukijan palveluissa.

Asiakaspalvelu

(08) 5377 610 (ma-pe 9-16)

www.kaleva.fi/asiakaspalvelu

Kalevan medioilla tavoitat 331 000 lukijaa.

Yrityspalvelut

(08) 5377 180

www.kaleva.fi/yrityspalvelut


stats-image