Mustapukuinen nainen seisoo joen törmällä. Tuuli pieksää pitkiä helmoja ja katse harhautuu ylävirtaan. Lapsensa menettäneen äidin suuri suru, epätoivo ja hätä ovat läsnä.
Tällaisia unikuvia alkoi Lilli Pesämaa nähdä, kun perheen uusi kesäpaikka oli Oulujoen rannasta, Oulun ja Kajaanin puolimatkasta vasta ostettu.
Uni palasi ja kiusasi, ja aina vain varmemmaksi nousi tieto: Kantturan kartanolta on löydettävä kaivo, jotta ammoin keskenjääneet asiat saadaan päätökseen.
Puoliso Heikki Pesämaa asialle vähän naureskelikin, ja vanhat paikalliset vahvistivat - ei ole Kantturassa kaivoa.
Ikiaikaista asutusta kyllä, ensin lappalaisten, sitten eteläisten metsästäjien, jotka jokea pitkin tulivat rikkaille riistamaille ja sitä lohenkatturaakin kesyttämään.
Mutta kaivoa siellä ei ole.
”Meinasin tyhmyyksissäni jonkun pakettitalon nostaa tuohon rantaan, parvekkeet ja erkkerit ja pelit. Mutta sitten Jussi Reinikka, vanha Vaalan kunnan rakennustarkastaja sanoi että älä nyt sellaista. Ja piirsi vanhojen mallien mukaan tuvan sydänmuureineen ja kaksine kamareineen. Ja kun löytyi vielä kirvesmies, joka veisti hirret, niin saatiin Kantturaan arvoisensa päärakennus”, selvittää Heikki Pesämaa.

Kun päärakennuksen perustusta kaivettiin, alkoi kaivurinkauhassa äkkiä nousta metrisiä hirsiä. Yli kuuteen metriin päästin ja vielä nousi vanhan kaivon kehikkoa. Ja siihen loppuivat Kantturan uuden emännän unet. Tänä päivänä kaivon paikalla seisoo päärakennuksen suuri uuni - kyljessään kivistä ladottu tarina tapahtuneista.
”Kanttura on vanhastaan ollut parantajien, kansanlääkitsijöiden, kupparien ja runonlaulajien ja muiden näkijöiden paikka. Vielä muistetaan ihan nimeltä Kantturan noitia, kansannaisia, joilla oli parantamisen ja näkemisenkin lahjoja. Mitä pitempään olemme Kantturassa viihtyneet, sitä selvemmin tuntuu, että paikassa itsessään on voimaa, joka on nyt meidän vuoromme kanavoida eteenpäin ja jokaisen kävijänkin hyväksi”, Heikki Pesämaa pohtii.
Vuonna 2003 alkanut rakennusprojekti laajeni hyvin nopeasti oman kesäpaikan laittelusta suuremmille linjoille. Jo vuoden päästä kesällä pidettiin kaikille avoimet Kantturan kesäjuhlat, jotka kokosivat niemelle yli 200 vierasta.
Tänä päivänä Kanttura on kaikille kävijöille avoin. Hiljentyä, yöpyä ja syödä saa, yöpymispaikkoja löytyy kolmisenkymmentä. Kantturaan ovat löytäneet myös erilaiset ryhmät, sukujuhlijat sekä koulutusten ja muunlaisten kohtaamisten järjestäjät.
”Koko projekti on edennyt hyvin omalakisesti. Suunnitelmat, joita rakentamisen ja paikan kehittämisen suhteen alun pitäen oli, ovat moneen kertaan muokkautuneet ja muuttaneet suuntaansa. Ja monessa kohtaa on tullut aivan selviä merkkejä: älä tee näin, tee mieluummin näin”, pohtii Kantturan isäntä Heikki Pesämaa.
Kuten ikimuistoista ajoista, Kantturaan on tuotu ja sieltä on viety - kartanon vanhin rakennus, savupirtti, on rakennuksena noin 1700-luvulta - ja museoviraston selvitysten perusteella hirret vielä vanhempaa perua; järeät 70 sentin läpimittaiset hirret eivät ole torpanhirsiä, vaan alkujaan mahtitalosta savupirtin mittoihin pätkittyjä, ja mistä lie Kantturaan aikanaan kuljetettuja.

Kantturan kartanolla kohoavat sulassa sovussa niin vanhoilla tekniikoilla toteutetut uudisrakennukset kuin alkuperäisetkin. Ja ne siirretyt. Ihan kaikkea ei Kantturanniemi kuitenkaan ole kelpuuttanut:
”Olin lähdössä noutamaan kuulun kainuulaisen murhamiehen, 1700-luvulla eläneen Lippolan Pahan-Paavon kartanolta aittaa, joka oli ollut pitkään myynnissä, ja siirtoa odottamassa. Pääskysille pesätarpeita räystään alle nikkaroidessani sanoin ääneen, että Paavo, nyt on viimeinen hetki ilmoittaa, jos et halua että sen aitan ostan.  Samassa tulin tikkailta päälleni alas ja ambulanssilla sairaalaan. Eipä tarvinnut niitä aitanhirsiä lähteä sitten hakemaan”, Pesämaa muistelee.
Yhden miehen suurprojektina ja eräänlaisena kylähulluuden ilmentymänä Jylhämän joenmutkaan kasvanut Kanttura tarjoaa kävijälleen elämyksiä toisensa jälkeen - Oulujoki ympäröi niemen kolmelta suunnalta ja jollei joen juoksu rauhoita kiireistä kulkijaa, niin viimeistään parin kilometrin kävelyreitti ylös muinaisrannan pengertä korkealle kankaalle, jossa tarkkasilmäinen näkee vielä merkkejä jääkauden jälkeen kulkeneista eränkävijöistä.
”Eräänlaisena henkisenä kylpylänä, hiljentymisen ja parantamisen paikkana tämän koemme ja näemme. Ja saman ovat aistineet käypäläiset vieraatkin. Olipa se oman voimaantumisen ja tervehtymisen synty mikä hyvänsä, uskon, että se on Kantturassa läsnä”, pohtii isäntä-Heikki.
Kantturan ovet ovat avoinna. Niin kävijöille, kulkijoille kuin energioillekin. Ennen tultiin kupattavaksi, saunotettavaksi parannettavaksi - ja jäätiin yökuntiin. Sama on mahdollista taas tänä päivänä. 
Kantturan kurkihirren alla on tilaa. Ei hätäisempi uskoisi, että päärakennus on vuodelta 2004. Jussi Reinikan käsialaa olevassa talossa on läsnä paikan vanha hyvä henki.