Emäntä on innoissaan ja hokee että nyt mennään tapaamaan sukulaisia. Nyt näen ensimmäistä kertaa myös Viivi-siskon lapsia.

Muistan kun kuulin pari vuotta sitten että minusta on tullut kahdeksan pennun eno! Viivi oli hetkellisesti rakastunut avopuolisoonsa, afgaanin vinttikoiraan nimeltä Onyx. Sen jälkeen Onyxille tehtiin sama operaatio kuin minulle aikoinaan.

Vuh, tuollahan niitä onkin, kaltaisiani mustia murreja kahdeksan hännän verran. Katsos, velipojat Eetu ja Roni! Pakko käydä haistamassa takapuolet.

Olen Naku, yksi seitsemästä berninpaimenkoira Olgan ja isovillakoira Ruubenin pennuista. Sanovat että olimme vahinkoja, niin kuin pissalätäkkö lattialla.

Äitini Olga oli hieno narttu, mutta kiima-aikana hän heittäytyi kevyttassuiseksi. Isäni Ruuben ja äiti olivat tallituttuja.

Tarina kertoo että äitini oli ensin hurmaantunut australianpaimenkoirasta, mutta sen seuraukset oli keskeytetty. Keskeytykseen käytetty piikki oli sekoittanut äidin hormonituotannon niin, että juoksuajan loputtua se oli hölmöillyt Ruubenin kanssa. Tuo koiruus oli havaittu vasta pari viikkoa ennen syntymäämme, joka tapahtui 26.9.2004.

Meidät voisi laittaa riviin niin, että päissä olisivat Ruuben ja Olga. Siinä välissä olisimme me sisarukset siinä järjestyksessä, että eniten villakoiraa muistuttava olisi isän vieressä ja siitä sitten vierivieressä piirteet muuttuvat enemmän bernimäiseksi. Olgan vieressä istuisin minä, melkein kaksi kertaa villakoiramaisinta sisartani painavampana.

Ihmiset juttelevat ringissä meidän ominaisuuksistamme. Kuulemma meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän hankala ja huopumiseen taipuva turkki. Monilla myös tuntuu olevan rasvapatteja. Itselläni selkä reistailee, Eetulla olkapää. Kehuvat meitä kilteiksi ja lapsirakkaiksi ja olemme kovia paimentamaan.

Usein sanotaan että sekarotuiset koirat ovat viisaita ja hyviä oppimaan. No, Nuka on menestynyt agilityssä ja Eetu tokossa.

Kennelliitosta emännälleni kerrottiin, että myytti pitkäikäisistä sekarotuisista koirista, joihin on kasautunut parhaat geenit molemmista vanhemmista on kuulemma vanhanaikainen. Se päti ehkä vielä silloin kun koirat juoksivat vapaana kylänraitilla ja navetan takana syntyneistä pennuista vain vahvimmat jäivät eloon.

Kauniita olemme tietenkin kaikki ja usein suuren kiinnostuksen kohteena. Kerran amerikkalaisturistit luulivat minua jättikokoiseksi portugalinvesikoiraksi, eikä se ole ihme, sillä tuo rotu on alkujaan villakoiran ja paimenkoiran sekoitus. Emännälle on myös annettu ohjeita miten venäjänsuursnautserin turkkia pitäisi nyppiä.

Huoltajamme luulevat, ettei meillä ole mitään hajua siitä että nyt ollaan sukukokouksessa. Se ei ole aivan totta. Hieman rodusta riippuen me koirat voimme nimittäin haistaa emon ja sisarukset melko pitkään. Ja ensimmäisen meistä huolehtineen ihmisen, eli Olgan emännän, vielä paremmin.

He luulevat että Eetu murahtelee meille velipojille, koska ei meitä tunne. Ei se niinkään siitä johdu, vaan meillä koirilla vietit ja reviirin puolustaminen menevät sukulaisuuden ohi. Haiseekse?