Leena Katajakiven kerrostalokodin ovessa lukee nimen perässä suluissa entinen sukunimi. Aikaa virallisesta avioerosta on jo kulunut viisi vuotta, mutta kun taakse jäi 32-vuotinen avioliitto, postia vanhalla nimellä riittää monessa mielessä pitkään.
Katajakivi vaikuttaa reippaalta ja hyväntuuliselta, itsensä kanssa sovussa olevalta ihmiseltä. Ensivaikutelma reippaudesta vahvistuu, kun käy ilmi, että hän viljelee sivutoimisesti pientilaa ja opiskelee parhaillaan keruutuotetarkastajan erikoisammattitutkintoa.
Katajakivi myöntää olevansa nyt tyytyväinen ja onnellinen, mutta takana on kovia vuosia, jolloin hän joutui tosissaan tekemään töitä löytääkseen itsensä pitkän liiton päättymisen jälkeen. Ratkaisevan tärkeänä apuna selviämisessä oli oma terapia ja vertaistuki eroryhmässä.
Kun oma olo seestyi, Katajakivi hankkiutui itse vuorostaan Eläkeliiton kursseille kouluttautumaan tukihenkilöksi 50+-ikäisille eronneille.
"Tunsin avioeron jälkeen itseni todella yksinäiseksi, mikä oli elämäni rankimpia kokemuksia. Ajattelin, että jos vain voin auttaa jotakuta toista ihmistä samassa tilanteessa olemalla kaverina sillä hetkellä", hän perustelee.
Avioero itsessään oli pitkän prosessin tulos ja liiton jatkamiseksi oli vuosien varrella tehty kaikki voitava. Yksinäisyyden tunteet tulivat ennen kaikkea siitä, että ystävät lakkasivat pitämästä yhteyttä.
Katajakiven mukaan vanhojen ystävien kaikkoaminen on tuttu ilmiö lukuisissa eroissa, eikä asialle löydy yksinkertaista selitystä.
"Tuntuu siltä, että tässä asiassa on sukupuolijakoa. Miesten jaksamisesta ollaan enemmän huolissaan, heitä aletaan helpommin hoivata. Ehkä naisten uskotaan kyllä pärjäävän, mutta siinä tilanteessa jokainen tarvitsisi kyllä huolenpitoa."
Yli 50-vuotiaiden, vuosikymmeniäkin avioliitossa olleiden erot ovat lisääntyneet.
Avioero on aina rankka kokemus, mutta pitkissä liitoissa aivan erityiseksi tilanteen tekee se, että pariskunnan itsensä lisäksi ero koskettaa niin laajaa piiriä: lapsia, lapsenlapsia, omia vanhempia, ystäväpiiriä.
Kun läheisetkin ovat uudesta tilanteesta kriisissä, hyökkäyksiä ja syyllistämistä eronneita kohtaan voi tulla monelta suunnalta. Läheiset voivat myös potea syyllisyyttä erosta.
Ei ihme, että eronnut on hajalla ja eksyksissä, monenlaisten tunteiden riepoteltavana. Olo on turvaton ja hyppy tuntemattomaan pelottaa.
Vuosikymmenien yhteiselon jälkeen ei välttämättä oikein tunne itseäänkään.
"Siinä tilanteessa on tärkeää tulla kuulluksi, löytää ihmisiä, joille voi kertoa oman kokemuksensa suhteesta. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät vähättele, eivätkä selitä pois eronneen tunteita", Katajakivi pohtii.
Vaikka avioliitto loppuukin, vanhemmuus ja isovanhemmuus tuo entiset puolisot monenlaisissa tilanteissa samojen seinien sisälle.
"Varsinkin alussa kannattaa tehdä töitä tunteidensa kanssa, jotta voi kohdata exänsä yhteisissä perhejuhlissa."
Eroryhmissä pidetään tärkeänä tavoitteena, että ennen pitkää entiset puolisot pystyvät tulemaan ihmisiksi toisilleen.
"Jos lapset ja lapsenlapset joutuvat omissa juhlissaan yhä uudestaan järjestelemään vanhempiensa kohtaamisia, juhlistahan tulee aina sen eron juhla. Pitää muistaa, että juhlan keskipiste on se tärkein", Katajakivi painottaa.
Suru, viha, katkeruus, raivo ja pettymys, masennus ja väsymys kuuluvat erokriisissä asiaan.
"Suruakin on kahdenlaista: surua menetetystä yhteisestä tulevaisuudesta, kuten yhdessä koettavasta isovanhemmuudesta ja surua siitä, ettei avioliitosta tullut sitä, mitä alun perin oli uskonut ja toivonut."
Ero kuitenkin vapauttaa molemmat hyvän elämän etsimiseen. Jos suhdetta ei saada toimimaan, ei siihen kannata jäädä, koska suhde vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin.
Katajakivi uskoo, että jos eronnut saa rauhassa käydä läpi tunteensa, kovaa maata vielä löytyy jalkojen alle. Tulee tunne sopeutumisesta ja selviämisestä, innostus uusista mahdollisuuksista elämässä.
"Ja lopulta muistaa vain ne hyvät asiat ja avioliitosta tulee osa omaa elämää, joka on jäänyt taakse", Katajakivi sanoo.