Minä olen kyllä sellainen nainen, että olen tottunut tekemään kaiken itse. Mihin niitä miehiä tarvitaan? Auton korjaamiseen ja sähkötöihin, Teija Särkelä, 41, nauraa.
Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin Teijan talleilla Virpiniemessä kyllä saattaa miesvoimaa vilahtaa, tallin toisella käytävällä on kengittäjä Jukka Meller toimissaan. Työn alla on tallin uusin hankinta, juuri edellisenä päivänä Oululaisista ostettu, parikymmenvuotias ruuna.
"Tarvitsen juuri tällaisia takuuvarmoja tuntihevosia, joita uskaltaa antaa ratsastettavaksi kenelle tahansa", Teija selittää.
Särkelän Teija on touhunnut Virpitalleilla nyt reilun kymmenen vuotta. Vuonna 1995 hän tuli ensiksi tallinpitäjäksi vuokralle, mutta vuonna 2000 hän sitten osti paikan omakseen. Kaikkiaan Teijan omistuksessa on 21 hevosta, joukossa ratsuhevosia, siitostammoja ja ravureita.
"Aluksi minulla oli tässä hevosten täysihoitola. Vuosi sitten hoksasin ratsastuskoulutoiminnan ja ostin 14 hevosta. Viime keväänä rakennutin sitten tuon maneesin", hevosnainen selittää.
"Mutta minähän olen aloittanut ratsastuksen lehmällä!", tämä iloinen tarmonpesä huikkaa.
"Olin nimittäin jo pienenä tyttönä hirveän eläinrakas. Minulla oli puhuvia variksia ja vaikka mitä. Muistan, miten hiihtelin talvella metsissä ja pudottelin puiden oksilta naavaa hangelle. Olin huolissani, että porot eivät saa tarpeeksi ruokaa", kertoo Pudasjärven Syötteeltä kotoisin oleva Teija.
Teija Särkelä on käynyt syntymässä Oulussa, mutta on viettänyt nuoruutensa Iso-Syötteen vaaramaisemissa, hänen suvullaan on vieläkin toimiva Lomakylä Kelosyöte.
"Meillä oli kotona kymmenkunta hevosta. Ensimmäisen ratsuni, puoliverisen puolalaisen, sain 13-vuotiaana. Mutta aika nopeasti mielenkiintoni kääntyi ravihevosiin, ja lähdin tallitytöksi oppiin eri puolille Suomea. Parikymmentä vuotta olin niissä hommissa, kasvatin ja treenasin ravihevosia. Ehdin ajaa vajaa 200 starttia kärrylähdöissä raviradoilla", Teija kertoo.
"Hevosten lisäksi minua kiinnosti poliisin ammatti. Mutta minulla oli sen verran huono näkö, ettei minua huolittu. No, ryhdyin sitten vanginvartijaksi. Vajaan vuoden ehdin olla Keravalla, kun huomasin, ettei se sittenkään ollut minua varten."
Teijan luonteenlaatua kuvaa hyvin nykyisen elämänkumppanin kertomus vierailusta Teijan kotipuoleen. Teijan äidin kanssa miehen askeleet sujuivat sopuisasti, mutta hevos-Teija itse ei kauan jaksanut viejän askelia seurata. Veri veti omaan tahtiin.
Iloa ja energiaa ei Teijan olemuksesta siis puutu, joukossa on silti ripaus herkkyyttä ja vastapainoksi omapäisyyttä ja kovuutta.
"Olen sellainen touhottaja välillä, että vaikeuksiakin on sattunut jos jonkin moista tielleni. Mutta nyt elämän näyttää hyvältä ja olen selkeästi voiton puolella. Minun ohjenuorani on elämässä rehellisyys, viimeiseen asti. Paikoilleni en silti osaa pysähtyä, nyt minulla on jo suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ne kun toteutan, jaksan taas seuraavat kymmenen vuotta", hän nauraa ja näyttää oikeaa olkapäätä, jossa komeilee tatuoitu yksisarvinen.
"Se pelastaa minut aina hädästä. Kuka muu minut pelastaa, jos en itse siihen pysty?".
Viime huhtikuussa Teija palkkasi talleille ensimmäisen, vakituisen työntekijänsä Tiina Isojämsän.
"Sitä ennen, seitsemän vuotta painoin tukka putkella. Menin tallille aamuseitsemältä ja palasin iltayhdeksältä. Viime talvena tuntui, ettei tämä tyttö jaksa. Mutta nyt helpottaa", hän iloitsee.
Teija asuu tilalla yhdessä 10-vuotiaan tyttärensä Tuuli Marian kanssa ja on kengittäjäkin paikalla enemmän kuin työ määräisi, ja heidän arkensa pyörii täysin hevosten ympärillä.
"Tämä on minulle paratiisi, tykkään omasta rauhasta. Kerran elämässäni olen asunut kerrostalossa, jumala varjele, etten joudu sinne takaisin", hän huudahtaa.
Pieni kertomus edelliseltä sunnuntailta kertoo paljon: he pitivät keskenään maneesissa omat esteratsastuskilpailut, ihan vaan ajankuluksi ja hauskuudeksi.
"Hulluus on hulluutta ja hevoshulluhan minä olen. Tämä on elämäntapa, jota en vaihtaisi."