Vielä joku aika sitten ulappaa peitti heliseviksi puikostoiksi sortunut jääkansi. Yhden yön sulamisen ihmeen tapahduttua matkaa lämmittää ajatus siitä, että aution sokkeloinen salomaan saaristo on tälle keväälle korkkaamaton ja omassa nautintaoikeudessa muutaman vuorokauden ajan.

Kalastajapappojen valkamaan talviteloille kumoavat veneet ovat vielä kääntämättä. Tosin useat niistä näyttävät lahoavan ja sammaloituvan sijoilleen muistona ajasta, jolloin kalavetten aukeaminen kiirehdytti kevätpyytöön huolimatta polkujen pitkistä taipaleista.

Leiriytymisen saarennokka tavoittuu kevyesti. Muistoisalle sijalle asteltaessa on hyvä havaita kaiken olevan entisellään. Sytöksi varatut klapit löytyvät talven yli säästyneinä männynaluskomerosta ja savun patinoimat louesalot puuta vasten taholtaan.

Joku on joskus pitänyt paikalla makkaratulta, koskapa pajukosta puukotetut paistotikut -- kärjestään kaksihaaraiset -- odottavat uusiokäyttöä istuinpölliä nojaamassa. Siistiksi sijattu ikiaikainen tulipaikka, huomaamaton ja luonnostaan syntynyt, herättää vaalivaa tahtoa myös satunnaisissa kulkijoissa.

Niin rakentuu soma tukikohta kevään ensi tulen humahdella. Salassa tämä ei suju, sillä kuikat laittavat niille tutuksi tulleen touhun merkille ja käyvät parina kurkistamassa lahdelmassa. Kuikat vetävät perässään uimisen elämänlankaa ja se katkeaa vain lintujen sukeltaessa ahvenjahtiinsa.

Vaikka on lintujen muuttoaika, massat eivät näy eivätkä ruuhkaudu karuille kulkusijoille. Ero on suuri soiden lintukaupunkien saati rehevien jokisuistojen ja tämän salojärven välillä. Kiihkeä lajien ja massojen vyöry vaihtuu hiipivän runsastuvaan läsnäoloon. Horisonttia viistävä kurkikiilakin vain vahvistaa autiutta pyrkimättäkään taukoamaan saarisuolle.

Leirin takaisella suoniityllä on toki oma vartijaparinsa, jo hankiaisten aikaan sohjolumeen varpaittensa kuvia astellut kurkipari. Se, kuten muukin naapurusto, paljastuu parhaiten aamuyön raukeina hetkinä, jolloin kaikki kuuluttavat maata itselleen pyykittäessään.

Salojärven herätyskello pärähtää soimaan riekon kopeutuksina. Jokaisen kyljenkäännön aikana kellon ääni kasvaa ja monipuolistuu, eikä sitä paloa voi sammuttaa. Teerten pulinapadat kiehuvat suorannoilla kantautuen kaikuina saaresta toiseen yli kuikkain mouruaman veden.

Kuoro kasvaa lajiensa mukaisessa järjestyksessä pikkukuovin virityksestä telkkäin siipien helisevään soittoon ja kalalokkien ikuiselta kuulostavaan kajatukseen. Läheisimmiksi kasvavat kuitenkin teltan kattoa kynsillään ropistava västäräkki ja käden ojentamassa loruava punarinta. On, onhan lopulta kosolti metsän, suon ja veden väkeä kuuntelemiseen kantavan hetken koittaessa.

Aamu-usvain väistyttyä kello sammuu. Kahvitulilla istuttaessa ja leiriaskareissa viivyttäessä vain vaitonainen koskelopari herättää katsomaan kohti.

Tyvenellä säällä melottaessa salojärven maisema kaksinkertaistuu. Rantametsät, luotojen paasistot ja harjumaiset saaret kuvastuvat veteen valon kirkastamina ja seisahtuneet poutapilvet pumpuloivat pintaa yhtä näkyvästi kuin taivasta. Matka käy saaren kainalosta toisen saaren kainaloon.

Rannan varjonpuolelta irtaantunut jäälautta ropsahtelee jolloinkin venhoa vasten viimeisillään. Ropsetta ja melan aiheuttamaa vähäistä solahtelua lukuun ottamatta ääretön hiljaisuus hallitsee maailmaa. On hauska ajatella aamuluonnon tanssiaisia ja sitä, mihin kaikki osallistujat ovat uuvahtaneet.

Kuitenkin, vähäeleisten päivien saatossa, saattaa havaita salojärven taian muuttuvan ja paljastuvan.

Vielä hetki sitten vaellelleet lokkireppanat asettuvat pareittain kunkkuina luotojen kukkuloille, saaret laululintujen valtakuntina monipuolistuvat sieppojen tullen ja rannan autius katoaa sipien ja viklojen asetuttua reviireilleen.

Parissa päivässä kevät valuu käsistä. Hiirenkorvatkin puhkeavat yhtä äkisti kuin järvi suli.