Tennarit olivat kovaa huutoa. Niiden piti olla valkoiset. Ehdottomasti valkoiset. Kaikilla kun oli. Vaikka eivät ne kauan valkoisina säilyneet. Juuriharjalla ja mäntysuovalla jynssättiin vähän väliä, jotta saatiin alkuperäistä väriä näkyviin.
Tennareiksi kutsuttiin matalia, varrettomia, nauhallisia, kumipohjaisia ja farkkukankaisia tossuja. Maksoivat vain kympin tai jotain. Markoissa.
Millähän nimellä niitä nykyään kutsutaan? Kaupoissa näyttää olevan ainakin melkein samanlaisia. Eivätkä maksakaan kuin pari kolme kymppiä. Euroissa. Mutta eivät ne kuitenkaan ole niitä aitoja ja alkuperäisiä, ainoita oikeita tennareita.
Ne olivat ja menivät. Aidon ja alkuperäisen nimi oli Nokia. Niitä ei enää ole, vaikka Nokia on.
Tennarit tulevat mieleen nytkin, kun katsoo, mitä tapahtuu yrityksessä nimeltä Nokia. On kyse tennarista tai kännykästä, ihan sama...
Palataanpa vielä hamaan menneisyyteen: jonnekin 1970-luvulle, siis aikaan valkoisten tennareiden.
Tennareita tehtiin Nokialla, siis Nokian kumitehtaassa. Tuo tehdas yhdessä paperitehtaan kanssa rakensi perustan sille Nokialle, joka tänään tunnetaan kännyköistään, ja josta on sen alkujuurille jäänyt vain hulppeat tiiliset tehdasrakennukset.
Ensin oli paperitehdas, sitten siihen sulautettiin kumitehdas ja myöhemmin monia muita tehtaita. Tehtiin tennareita, vessapaperia, kaapeleita, televisioita ja vaikka mitä.
Kunnes joku keksi kännykän, jota Nokia alkoi tehdä. Nokia luopui muista. Se kasvoi ulos saappaistaan ja levisi ympäri maailmaa.
Kumitehdas teki valkoisia tennareita siihen saakka kun sen ajan talouden maapalloistuminen näytti voimansa.
Yhtäkkiä ja yllättäen Nokia lopetti hyvin kauppansa tehneiden tennareiden valmistamisen. Tehtaan väki oli kauhuissaan. Eikä syyttä: maailman parhaat tennarit kun valmistettiin siellä. Väki istui ja ilmaisi haisevan vastalauseensa herrojen päätökselle, niin kuin silloin oli tapana. Synkät pilvet täyttivät Nokian taivaan.
Eivät auttaneet työläisten lähetystöt eivätkä vetoomukset. Tehtaan herroilla oli tarjota kylmiä lukuja: valmiit tennarit Malesiasta Helsingin satamaan tuotuina maksoivat kuusi markkaa kaksikymmentä penniä pari, siis jotakuinkin euron nykyrahassa. Se oli sama hinta kuin tehdas joutui maksamaan tennareiden valmistamiseen tarvittavavasta samalta alueelta tuodusta kumiraaka-aineesta ja pellavakankaasta. Kun päälle pannaan vielä tekokustannukset, Nokian johdon kiusaus ostaa tavara valmiina asettuu jollain lailla ymmärrettäväksi.
Tehdas osti tennarit valmiina ja pani ne verkostonsa kautta myyntiin. Näin maailmantalous tuli tehtaaseen. Ihmisten mieliin hiipi pelko, mikä putoaa työpöydältä seuraavana.
Sen kaikki tiesivät, etteivät Malesian tennarit pärjää Nokian tennareille. Muussa paitsi hinnassa.
Ja niinhän siinä kävi, että muutaman vuoden Nokia myi vieraan maan tossuja omissa nimissään. Sitten muoti muuttui ja tennarit hävisivät kauppojen hyllyiltä pitkäksi aikaa.
Työntekijöiden pelko alkoi muuttua todeksi. Tosin vasta pikku hiljaa. Siinä vanheni vielä yksi työpolvi, mitään kertarysäystä ei tapahtunut.
Yksi ja toinen jalkine katosi valmistuspöydiltä kunnes kaikki näkivät sen mitä tapahtui, eli että koko tehdas lakkasi olemasta Nokia.
Kumijalkineita kannatti tehdä satakunta vuotta. Eikä vieläkään kaikki ole loppuun kaluttu. Ei kumin käsittely, ei liioin paperin valmistus.
Kumista tehdään yhä renkaita yhden firman piikkiin ja Aino- ja Reino-tottuja toisen firman nimissä. Paperikoneista otetaan viimeisiä tehoja amerikkalaisvoimin.
Voisi kuvitella, ettei kaikkia Nokia-nimisiä kännyköitäkään ole vielä tehty. Ajan riento vain on monin verroin nopeampaa kuin ennen.
Parikymmentä vuotta on nyt pitkä aika tehdä jotain, kun ennen sata vuotta ei ollut mitään. Muutos on vaikea niellä ainakin, jos se osuu kohdalle.