Sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipponen piti Kuopiossa vapun merkittävimmän poliittisen puheen. Lipposen turvallisuuspoliittiset linjaukset olivat paitsi suorasukaisia myös järkeviä. Ongelma on vain siinä, että Lipponen ja hallitus ovat ajautumassa eri linjoille.
Paavo Lipposen jäämistä pois Anneli Jäätteenmäen hallituksesta ja ryhtymistä eduskunnan puhemieheksi on pidetty monessa mielessä ongelmallisena. Lipposen vappupuhe todisti nopeammin kuin kukaan osasi aavistaa, kuinka pulmallista se on.
Ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta ja presidentti Tarja Halonen ottivat juuri vapun alla kantaa EU:n perustuslakiluonnokseen. Linjauksen ydinkohta on, ettei Suomi hyväksy unioniin nykyistä tiiviimpää puolustusyhteistyötä tai erillisiä pieniä puolustusytimiä. Erityisen pontevasti Suomi vastustaa "suljettuja" puolustusytimiä, jollaiseksi se luokittelee ainakin Teija Tiilikaisen mukaan EU:n konventin puheenjohtajiston esityksen rakenteellisesta yhteistyöstä.
Siinä missä hallitus ja presidentti painoivat jarrua, hallituksen ulkopuolelle vapaaehtoisesti jäänyt SDP:n puheenjohtaja painaisi kaasua. Lipponen ilmaisi kantansa Kuopiossa harvinaisen avoimesti ja sanoi ääneen monia sellaisia asioita, joissa hän puhui pääministerinä vältellen. Lipposen mielestä Suomen ei pidä lähtökohtaisesti sulkea pois osallistumista syvennettyyn puolustusyhteistyöhön eikä Suomi ei voi jäädä sivustakatsojaksi, kun merkittäviä turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ratkaisuja tehdään.
Lipponen lisäsi, ettei Suomi saa luovuttaa EU:n täysivaltaisena jäsenenä mitään unionin toimialaa muiden jäsenmaiden hoidettavaksi ja etuoikeudeksi. Hän haluaa Suomen pysyvän EU:n keskiössä ja pitää "erityisen tärkeänä", että Suomi vaikuttaa myös unionin yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan. Lipponen perusteli myös, miksi Yhdysvaltain pysyminen Euroopassa on tärkeää Suomenkin etujen kannalta ja jatkoi, että Suomi säilyttää "mahdollisuuden liittyä Natoon, jos etumme jossakin vaiheessa niin vaativat".
Voiko turvallispoliittista linjaa enää selkeämmin vetää tässä vaiheessa, jolloin Suomen pitäisi päättää, miten se suhtautuu uudistuvaan unioniin sekä erityisesti EU:n ja jäsenmaiden keskuudessa virinneisiin turvallisuuspoliittisiin hankkeisiin?
Lipposen linjaus on paitsi rohkeampi myös järkevämpi ja realistisempi kuin hallituksen asenne, jota leimaa jonkinlainen selkäydinlähtöinen halu panna pää pensaaseen ja kuvitella ongelmien ratkeavan, jos Suomi jättäytyy syrjään ja painaa jarrua, kun EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään.
Pulma on vain siinä, ettei Lipponen istu enää niissä pöydissä, joissa Suomen linja määritellään. Mitä hän itse sanoikaan? Ettei pidä jäädä sivustakatsojaksi. Lipponen on juuri sitä, sivustaseuraaja. Fiksut puheet eivät paljon auta, jos muut tekevät päätöksiä omista lähtökohdistaan siellä, missä on päätöksenteko-oikeus.
SDP:n johtaja ja hallitus ovat ajautumassa uhkaavasti eri linjoille suhtautumisessa Suomen rooliin EU:n uudistuksissa. Keskustan turvallisuuspoliittinen linja on yhä kekkoslaisen pidättyvä ja vanhakantainen. Ulkoministeri Erkki Tuomioja ja presidentti Tarja Halonen ovat lähempänä keskustan kuin Lipposen linjaa. Hallituksessa yhdistyy molempien puolueiden ulko- ja turvallisuuspoliittinen konservatismi. Edessä voi olla vielä melkoinen soppa, kun Suomen linjasta päätetään.
Silti oli arvokasta, että Lipponen käytti hyväksi asemaansa hallituksen ulkopuolella ja sanoi kerrankin Nato-jäsenyyttä myöten selkeästi, mitä hän ajattelee.