Kun uusi avioliittolaki tuli voimaan 1988, näkyi tilastoissa tiukka piikki. Kaikki epämieluisassa, väkivaltaisessa tai muuten ahdistavassa suhteessa vuosia eläneet pääsivät eroon toisistaan nopeasti ja kätevästi.
Rasti ruutuun, paperi käräjäoikeuteen ja puolen vuoden kuluttua asia on selvä. Eikä hakemusta tarvitse edes viedä oikeuteen, vaan sen voi lähettää faksilla tai sähköpostina. Jotta asiat luistaisivat, ei puolisoiden tarvitse olla erosta edes samaa mieltä. Vaikka toinen haluaisi jatkaa, ei sillä ole mitään merkitystä. Eikä kukaan kaipaa perusteluja erolle.
Avioliiton solminen tuntuu vaativan paljon eroa enemmän. Tosin senkin voi tehdä ruokatunnilla maistraatissa, mutta molempien osapuolten on oltava jutussa mukana.
Aikuiset tehkööt mitä haluavat ja miten haluavat, mutta useimmiten liitoissa on myös lapsia, joille ero on aina traumaattinen kokemus. He useimmiten kaipaavat ulkopuolista apua, kun vanhemmat eivät kykene puhumaan avioerosta edes toisensa kanssa.
On hyvä, ettei lapsia tuomita avioerossa enää suoralta kädeltä äidille. Nykyisin isillä sekä halua että kykyä toimia vanhempina, joiden luona lapset pääsääntöisesti majailevat. Tästä on syntynyt uusi ongelma muiden joukkoon. Edessä saattaa olla raskas huoltajuusriita, joissa vanhempien otteet ovat Helsingin Sanomien tekemän selvityksen koventuneet.
Kun tilanne riistäytyy käsistä kokonaan, saattaa erossa tuskaisempi vanhempi tarttua jopa kättä pidempään. Useimmiten uhkailu on kuitenkin sanallista, peiteltyäkin, mutta sosiaalityöntekijät ovat joutuneet myös vaarallisen uhkailun kohteiksi. Vanhemmat tekevät nyttemmin paljon perusteettomia lastensuojeluilmoituksia, mutta ne on silti tutkittava. Koska töitä on pöydällä ja kentällä enemmän kuin sosiaalityöntekijät ehtivät kohtuudella tehdä, huoltajuuskiista vain venyy.
Ja mitä tekee lapsi? Hän odottaa, että ilma seestyisi. Tai että tietäisi, mihin koulun jälkeen voi tai saa mennä.
Ei tuntuisi hullummalta, jos eroamassa olevat vanhemmat saataisiin pakolliseen sovitteluun ennen kuin vanhemmille voidaan myöntää ero. Näin ainakin silloin, kun suhteesta on syntynyt lapsia. Ilman pakkoakin perheiden luulisi olevan valmiita yhteisen pöydän ääreen. Jos vanhemmat eivät sitä halua, lapset haluavat varmasti.
Tällaista mallia ei ole, ja siksi sellainen pitää tehdä.
Norjassa on testattu huoltoriitojen sovitteluun vuoden ajan uutta systeemiä, jossa vanhemmat itse miettivät huoltajuusratkaisua yhdessä psykologin kanssa. Kokemukset ovat todella hyviä: noin 80 prosenttia sovitteluun tulevista tapauksista päätyy sovintoon.
Norjalaismalli, joka kylläkin on lainattu Kaliforniasta, on tuottanut onnellisia lapsia ja sovussa erillään eläviä vanhempia. Norjassa on käynyt niin, että sovittelussa useammat lapset päätyvät asumaan isiensä luokse kuin tavanomaisten huoltajuusoikeudenkäyntien jälkeen.
Yhä edelleen ainakin Suomessa elää ja voi hyvin vääränlainen äitimyytti: jos lapset määrätään asumaan isän luokse, yhteiskunta leimaa äidin epäkelvoksi. Äidit tietävät tämän, ja siksi he eivät luovu useinkaan lapsistaan vapaaehtoisesti, vaikka itse tietäisivät isän paremmaksi kasvattajaksi siinä tilanteessa.
Mutta sukupuoliroolit istuvat tiukassa, vaikka todellisuus on tänään toinen kuin eilen. Oikotietä uuteen aikaan ei ole, sillä asenteet istuvat tiukassa. Mutta ensimmäisiä askelia on onneksi jo otettu. Norjalaismalli on yksi esimerkki siitä.