Olavi Siimeksen vaimo Liisa oli luvannut tulla lauantaina iltapäivällä. Savonlinnasta hän pääsi lähtemään puolenpäivän jälkeen ja ajomatka kesti reilun tunnin. Siimes pyysi häntä käymään ennen lähtöään Savonlinnan torilla ostamassa muikkuja, tuoretta leipää ja lihalörtsyjä ja vielä viinakaupassa ostamassa muutaman pullon puna- ja valkoviiniä ja pullon apteekkarin hienoa konjakkia.
Siimes ei ollut kovin nirso, mutta kyläkaupan tuotevalikoima oli melko suppea ja vanhoillinen. Lasagnelevytkin olivat tulleet kauppaan vasta muutama vuosi sitten Siimeksen jatkuvien huomautusten jälkeen. Sen sijaan peruselinrvikkeiden laadussa ei ollut moittimista, vaikka vähäinen juustovalikoima hiersi Siimestä joka kerta kun hän kävi kaupassa.
Edellisen päivän kauppareissu oli ollut oikeastaan hienovarainen tiedusteluisku. Kaupalla kuuli ensimmäisenä kylän kuulumiset. Kauppias oli viisikymppinen ja hyväntuulinen ja sen seurauksena myös puhelias. Hän puristi oudosta asiakkaasta tiedon sieltä, toisen täältä.
"Meillä olisi todella edullinen grillimakkaratarjous, kylältäkö vieras on vai järveltä? Saimme erinomaista kiviuunissa leivottua kotileipää. On vieläkin lämmintä, kuinka pitkäksi aikaa on tarkoitus jäädä? Nyt ei kannata mennä kaupunkiin tankkaamaan, kun meiltäkin saa alehintaan. Ala-Mattilan talonko olette vuokrannut?"
Jos joku asia jäi epäselväksi jatkoi vaimoa samaa tahtia kassalla. Yhteistyö sujui niin saumattomasti, ettei vaimo kysynyt koskaan samoja asioita kuin mies. Siimes suunnisti suoraan lihatiskille joka oli kauppiaan valtakuntaa.
"Puoli kiloa vähärasvaista jauhelihaa, nautaa."
"Saako olla paistista? Jokos se emäntä vihdoin on kotiutumassa sieltä Savonlinnasta."
"Tänään on tulossa."
"Että juhlan paikka. Saako olla vähän yli, tulla mätkähti kuussattaa grammaa?"
Kauppias oli oppinut, että pienet ylitykset sai anteeksi kunhan esitti asian muhevaan maalaistyyliin. Sen lisäksi hän kyllä tiesi tarkasti kenen mökkiläisen kanssa sopi olla suupiirteinen ja kuka taas nostaisi heti pikkumaisesti mekkalan. Siimes oli hyvänahkaisen miehen maineessa. Pikkuisen vietävissä oleva mies. Kumma juttu kun isä-Siimes taas oli ollut kova ja sitkeä kuin omenapuun kanto. Sille jos oli antanut grammankaan liikaa, oli taatusti saanut nyppiä joka murun takaisin. Ei Liisa-vaimokaan niin pehmeä ollut vaikka päältä näytti ja sipelsi kaikenlaista sievää, ja oli niin luomua ja luovaa että. Heti näki kuka siinä huushollissa määräsi piirongin paikan.
"Antaa olla."
Kauppias ei kahta kehotusta kaivannut.
"Joko uusi naapurini on pistäytynyt?"
Kauppias kääri jauhelihan tiukkaan pakettiin ja liimasi sen kiinni. Hän haistoi Siimeksen uteliaisuuden.
"Kyllä täällä joku vuokralainen kävi. Kovin oli lyhytsanainen mies."
"Tanakka, harmaat lyhyet hiukset ja punakat kasvot."
"Sama mies."
"Ajattelin että olisin voinut antaa kyytiä."
"Kyyti sillä oli omasta takaa, auto odotti sitä kaupan edessä. Joku juippi siellä istui ratin takana."
"Oliko auto harmaa Toyota?"
"Ei, musta Passat, farmari. Tuliterä. Himottaisi samanlainen mutta maksaa liikaa tällaiselle pienyrittäjälle."
"Jutteliko mitään?" Siimes kysyi muina miehinä ja valikoi sopivasti kiinteitä tomaatteja.
"Etelästä oli. Saako olla muuta, tuoretta kalkkunaleikettä, savukinkkua?"
"Parisataa grammaa korppukinkkua."
"Tuli pikkuisen yli, tasan kaksisattaakolmekymmentä...käsitin että Espoosta. Mikä se nimi olikaan?"
"Lehtinen."
"Maksoi käteisellä, kortista olisi nähnyt nimen..."
"Et huomannut rekisterinumeroa?" Kauppias naurahti ja huitaisi kädellä.
"Ei tässä tohinassa ehdi katselemaan joka auton numeroa...hieno oli auto, tummennetut lasit ja aluvanteet."