Siimes vilkaisi taustapeiliin ja näki auton nostaman pölyn muodostavan ison pilven auton taakse. Sadetta oli tullut viimeksi kolme viikkoa sitten ja metsä ja maasto oli rutikuivaa.
Pitkän suoran jälkeen tuli jyrkkä mutka, jossa oli matalaa, mutta tiheää kuusimetsää. Siimes näki jotain tummaa vilahtavan puiden välistä ja jarrutti viime hetkellä. Vauhti hiljeni ja hän heitti auton lähemmäksi tien reunaa. Samassa mutkan takaa syöksähti musta auto. Ellei Siimes olisi ehtinyt väistää olisivat autot kolhineet kylkiään. Nytkin ne melkein hipaisivat toisiaan.
Siimes pysähtyi tien sivuun mutta musta farmariauto jatkoi matkaansa tippaakaan vauhtia hiljentämättä. "Perhana!" Siimes manasi.
Hän oli varma, että auto oli ollut kauppiaan mainitsema musta Passat. Mutta mitä syytä sillä oli kaahata kapealla metsätiellä. Siimes antoi hengityksensä tasaantua ja jatkoi sitten matkaansa. Hän aikoi mennä Lehtisen luokse haukkumaan passatkuskin. Matkalla hän kuitenkin rauhoittui ja alkoi miettiä asiaa tarkemmin. Ei Lehtinen ollut vastuussa tuttaviensa ajotyylistä. Hänelle motkottaminen olisi lapsellista. Lopulta Siimes päätti unohtaa koko asian, ajoi kiltisti kotipihaan ja vei osan ostoksista jääkaappiin, osan maakellariin.
Ravistettuaan matot ja lakaistuaan lattian hän keitti kahvit ja istahti ikkunan ääreen. Naapuritalossa ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Siimes otti eteisen naulakosta kiikarit ja katsoi tarkemmin, mutta turvallisesti verhon raosta. Hän ei halunnut joutua yllätetyksi tirkistelystä. Hän tosin vakuutteli itselleen, ettei kyse ollut tirkistelystä vaan luonnollisesta uteliaisuudesta ja välittämisestä.
Olohuoneen ikkunapöydällä, häkissä oleva papukaija oli ainoa elävä olento talossa. Siimes näki kuinka se suki itsetietoisen näköisenä kauniita, vihreänkeltaisia sulkiaan ja pörhisteli niskahöyheniään. Lintu oli selvästi tyytyväinen itseensä. Aina välillä se vilkaisi Siimeksen suuntaan aivan kuin muistuttaen, että hänet oli jo havaittu ja että oli turha yrittää mitään kieroa. Olikohan Lehtinen ollut itsekin Passatissa, Siimes pohti. Tai sitten hän veteli päiväunia.
Siimes oli niin keskittynyt naapuriinsa, että vaimon tulo oli päästä yllättämään hänet. Vaimon pieni punainen Mazda tupsahti kuin tyhjästä pihaan. Siimes vei kiikarit kiireesti naulakkoon ja meni vaimoaan vastaan. Vaimo suuteli häntä kevyesti suulle mutta palautti hänet heti arkeen.
"Kala pitää saada heti kylmään...ja osa valkoviineistä on paras viedä kellariin." Sitten vaimo katsoi ympärilleen.
"Missä äidin kisumisu on?"
"Jäi rinteeseen loikoilemaan kun lähdin kaupalle."
"Roomeo, äiti tuli, Roomeo!" vaimo huhuili tavalla jota ulkopuolinen olisi pitänyt hieman koomisena. Hän itse, eikä myöskään hänen miehensä nähnyt asiassa mitään huvittavaa.
Romeo ei vastannut äidin kutsuun vaan pysyi omilla teillään.
"Haluatko teetä?" Olavi kysyi.
"Kiitos, mutta nyt on tärkeämpääkin tekemistä. Kun minä olen poissa Romeo on sinun vastuullasi."
Vaimo käveli rantaan ja tähyili kadonnutta kissaa. Se ei ollut toisella suosikkipaikallaankaan laiturilla, eikä sitä myöskään näkynyt talon alla.
"Roomeooo."
Olavi lastasi vaimonsa ostoksia jääkaappiin ja kuunteli tämän huhuilua. Naapuri vaivasi häntä enemmän kuin Romeon katoaminen. Se oli ollut kateissa aikaisemminkin, mutta tullut aina takaisin. Olavi tiesi, ettei se mennyt muutamaa sataa metriä kauemmaksi. Vaimo tuli mökkiin huolestuneen näköisenä.
"Saat lähteä etsimään sitä."
"Mitä?"
"Romeota."
"Miksi? On se ennenkin löytänyt kotiin."
"Entä jos uusi naapuri on kissanvihaaja?"
Samassa Romeo luikahti syyllisen näköisenä naapurin talon alta ja syöksyi kohti kotipihaa. Liisa laskeutui polvilleen maahan ja maanitteli kissaa:
"Sieltähän se äidin oma Romeo tuli...äidillä on ollut niin ikävä..."
Romeo tuli emäntänsä luo ja kiehnäsi itseään Liisan polvia vasten. Kissan suupielessä oli pieni keltainen höyhen. Liisa huomasi sen.
"Onko tuhma Romeo ollut lintujahdissa. Kiltti kissa ei jahtaa pikkulintuja."
Olavi vilkaisi keltaista höyhentä ja säikähti. Hän kiirehti sisään, otti kiikarit naulakosta ja suuntasi ne naapurin ikkunaan.