Ari Rovamaa oli ollut eristyksessä poliisivankilassa jo kolme kuukautta. Selli oli pieni, karu muta siisti. Laveri oli betonista valettu ja siniharmaaksi maalattu. Sen päällä oli ohut vaahtokumipatja ja harmaa huopa. Sellin nurkassa oli betoninen WC-pytty ja pieni teräksinen pesuallas.
Rovamaa pääsi pari kertaa päivässä jaloittelemaan poliisitalon katolla olevassa teräsverkkoaitauksessa, aitauksen kattokin oli teräsverkkoa. Ei auttaisi vaikka vapauttaja saapuisi yläilmoista.
Rovamaa oli määritelty erittäin vaaralliseksi vangiksi, jonka vahtimisessa ei sallittu tippaakaan lepsuilua. Hän sai tavata vain rikostutkijoita, poliisivankilan vartijavahtimestareita ja asianajajaansa. Vaimonsa hän oli tavannut vain kaksi kertaa ja lääkärin kerran, saadessaan rajuksi yltyneen vatsataudin. Silloinkin hänet oli hoidettu vankilassa, vaikka lääkäri oli suositellut sairaalaa.
Rikostutkijatkin kävivät viikko viikolta harvemmin ja harvemmin. Rovamaa ei ollut puheliasta lajia, ja kuulusteluja alettiin pitää hyödyttöminä. Yleensä Rovamaa vain istui, tuijotti eteensä ja piirteli ruutupaperiin kuulustelevasta poliisista vähemmän mairittelevia kuvia. Poliisivankilassa Rovamaata pidettiinkin enää lähinnä siksi, että hänet haluttiin eristää muista rikollisista ainakin siksi aikaa kunnes jutun oikeuskäsittely alkaisi, ja tärkeimmät todistajat oli kuultu.
Tiukasta valvonnasta huolimatta Rovamaan selliin tehtiin jatkuvia yllätystarkastuksia. Tärkeintä oli estää todistajien tappo- tai pelottelumääräysten ja erilaisten ohjeiden kulkeutuminen sellistä.
Rovamaan liiga oli tuonut maahan kolmesataa kiloa amfetamiinia, tuhat kiloa hasista ja kymmenen kiloa heroiinia. Määrät antoivat oikeutuksen kutsua juttua Suomen kaikkien aikojen suurimmaksi huumejutuksi. Liiga oli myös ollut parhaiten organisoitu, ammattimaisin ja väkivaltaisin.
Poliisi oli päässyt liigaan kiinni virolaisten kilpailijoiden vihjeiden avulla. Vasta yli vuoden kestäneen seurannan ja puhelinkuuntelun avulla alkoi poliisille hahmottua kuva toiminnan laajuudesta. Huumebisneksellä hankittua rahaa siirrettiin miljoonittain ulkomaille veroparatiisifirmoihin ja osa pestiin sijoittamalla sitä yrityksiin. Liiga omisti useita ravintoloita, pari hotellia, ravihevosia, asunto-osakkeita, autoliikkeitä ja jopa pesulaketjun. Pesulaketjun humoristisessa mainoksessa luvattiin että pesula X pesi mitä tahansa. Mainoksen kuvassa oli pesukone, jonka rumpu oli täynnä seteleitä.
Rovamaa kiersi kuin tarhakettu verkkoaitausta. Aina välillä hän loikkasi ylös tavoitellen kämmeniskulla aitauksen verkkokattoa. Kun isku osui, verkko helähti kuin löysäkielinen harppu. Vartija seisoi ovensuussa kyllästyneen näköisenä.
"Vielä viisi minuuttia", vartija sanoi.
Rovamaa alkoi saada ajatuskuvionsa ehjiksi. Heti ulkoilun jälkeen hänen asianajajansa tulisi tapaamaan häntä. Asianajaja saisi tehdä työtä palkkansa eteen. Kolme pahinta vasikkaa oli löydettävä ja saatava hiljaisiksi tavalla tai toisella. Hänelle oli kyllä miehiä, jotka olivat valmiit hoitamaan asian ja jotka odottivat vain oikeita koordinaatteja. Parhaassa tapauksessa riittäisi että pahimmat vasikat Lauhala ja Porola tukkisivat suunsa ikuisiksi ajoiksi. Se muistuttaisi kahta muuta, pehmeäluontoisempaa vasikkaa elämän realiteeteista ja vaikuttaisi heikentävästi molempien muistiin.
Rovamaa oli antanut asianajajalle luvan käyttää rajattomasti rahaa Lauhalan ja Porolan esiin kaivamiseksi kolostaan. Rajattomasti rahaa oli aika paljon. Sillä summalla luulisi puhujia löytyvän.
Seuraavaksi tähtäimeen joutuisi eräs erityisen rasittava poliisi. Hän pitäisi huolen, ettei mies löytäisi sellaista paikka missä olisi turvassa. Kädet ristissä rinnalla seissyt vartija vilkaisi kelloaan ja rykäisi.
"Ulkoiluaika on päättynyt."
Rovamaa lähti kohti ovea ja potkaisi ohimennen verkkoaitausta korkealle nousevalla karatepotkulla. Rovamaa tunsi vahvasti, ettei peli ollut vielä pelattu.
Ehkä se oli vasta alussa.