Ongelma on suuri. Maapallon ulkopuolista elämää etsivä viisaiden ryhmä pohtii ylihuomenna Pariisissa, miten selittää vieraalle älylle miksi ihminen joskus osaa toimia niin kauniisti ja hyvin, toisin sanoen oikein.
Kaksikymmentä terävintä tieteilijää, taiteilijaa ja ajattelijaa kokoontuu sunnuntaina SETI-työryhmässä samaan tilaan. Paripäiväisen palaverin asialistalla on yksi ainut kohta: vääntäkää avaruusolioille rautakangesta esimerkki, mitä on olla moraalinen, epäitsekäs ja lähimmäisenrakas ihminen.
Tupakka käryää, punkku läikittää pöytäliinaa. Puhe kaikaa, ehkä jokunen ärräpääkin sorahtaa.
Tehtävä on visainen jopa viisaalle. Sillä ihmiskunnalla ei ole aavistustakaan, miten tuolla muualla asioita viestitetään. Huitomalla vaiko telepaattisesti tuijottamalla.
Mutta käydäänpä käsiksi.
Oletettavasti keskiverto olio ymmärtää kuvan päälle, pystyy hahmottamaan viestin sitä kautta. Parasta olisi piirtää yksi kuva, joka kertavilkaisulla selittäisi ihmiskunnan moraalisuuden tason ja kirkastaisi veljestä välittämistä.
Piirroksen pitää olla toiminnallinen ja arkipäiväinen, jotta kuhmunaamainen avaruusolio voi tarpeen tullen kaukoputkellaan tarkistaa, pitääkö kuvaus kutinsa. Ulkopuolinen äly tuskin tykkää, että sille valehdellaan.
Hienoin altruismi maapallolla tiivistyy ventovieraan auttamiseen, etenkin jos luonto on vastainen. Me suomalaiset tiedämme sen.
Aurinkokunnan ulkopuolelle voisi lähettää kuvan, jossa laiha mies lapioi huonolla tekniikalla selkänsä rikkoen paksua miestä pois lumikinoksesta. Painava lumi on katkonut isännöitsijän rakkaudella laittamat valumaesteet ja vyörynyt jyrkältä katolta miehen päälle.
Paksu mies on päätynyt kasan alimmaiseksi yrittäessään estää naapurin lapselta räystään alle karanneen kanin litistymisen. Paksukainen joutuu kinoksen sisässä vetämään isoa mahaansa sisään, jotta kanille syntyisi suojaisa, kovera tila hengittää.
Ei tällaiseen tilanteeseen joutuneita ihmisiä voi kun rakastaa, tuumaa kuvaa monin silmärivein katsova lentävän lautasen perämies.
Vaan mitä pirua on rakkaus?