Joutsenlampi. Koreografia Rudi van Dantzig. Karakteritanssien koreografia Toer van Schayk. Musiikki Pjotr Tshaikovski. Musiikin johto Muhai Tang. Lavastus ja puvut Toer van Schayk. Rooleissa Carolina Agüero, Dario Franconi, Kare Länsivuori, Jaakko Eerola, Salla Suominen, Ophélie Rodighiero, Jarmo Rastas ja Jaana Puupponen. Ensi-ilta kansallisoopperassa 8.5.2004.
Bolshoi Teatteri tilasi Tshaikovskilta musiikin Joutsenlampi-nimiseen tarinaan, mutta valitettavasti kantaesitys vuonna 1877 epäonnistui täysin ja teos jäi unohduksiin säveltäjän kuolemaan asti vuoteen 1894. Tuolloin Pietarin Mariinskissa järjestettiin suuren säveltäjän muistoksi juhlanäytäntö ja mukaan haluttiin Joutsenlampi.
Marius Petipa, aikansa johtava koreografipersoona ei halunnut riskeerata mainettaan Bolshoin epäonnistuminen mielessään ja antoi tehtävän assistentilleen Lev Ivanoville. Juhlanäytäntöön valmistui yksinäytöksinen joutsenkuvaelma, joka jäi sitten tulevan kokoillan baletin rungoksi ja vakiintui toiseksi näytökseksi.
Näin Lev Ivanov loi rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ennennäkemättömän abstraktin joutsenhahmon, josta on tullut käsite ja joka on tehnyt Joutsenlammesta rakastetuimman ja esitetyimmän baletin kautta aikojen. Musiikki ja koreografia ovat yhtä. Yhdessä maestrot Petipa ja Ivanov sitten kokosivat nelinäytöksisen teoksen, niin että ns. valkoiset näytökset 2 ja 4 loi Lev Ivanov.
Kansallisbaletin uuden Joutsenlammen koskettavimmat hetket ovat juuri toisen näytöksen alkuperäiskoreografiassa. Vaikeutena tuntuu vain olevan kapellimestari Muhai Tangin ja näyttämön välinen kontaktin puute.
Tempot ovat aivan liian nopeita, jotta voisi syntyä illuusio Joutsenlammesta. Balettikuoro, etenkin näytöksen alussa vaikuttaa enemmän voimisteluryhmältä kuin "lumotuista joutsenista herääviltä neidoilta".
Kuuluisa valkoinen pas de deux on niinikään liian nopea ja orkesterin sointi vailla Tshaikovskin romanttisen rakkauden hehkua. Kaukana ovat ne ajat kun Margot Fonteyn kuvaili kuinka he yhteistyössä kapellimestarinsa John Lanchberyn kanssa miettivät tempot ja näin pyrkivät luomaan tarvittavan illuusion.
Fonteyn oli valkoisissa näytöksissä piirun verran jäljessä musiikista ja mustana joutsenena piirun edellä aksenttia. Tähän tarvitaan musikaalisuutta ja suurta ammattitaitoa, mutta ennen kaikkea yhteistyötä. Tähän Muhai Tang ei pystynyt.
Carolina Agüero ja Dario Franconi tanssivat vaativan valkoisen pas de deuxin herkästi ja intensiivisesti, vahvasti eläytyen - mutta juuri musiikin tuen puuttuminen verotti ajattoman suuren rakkauden illuusion syntyä. Neljäs näytös, myös "lammella", oli rauhallisempi ja tehokkaampi.
Balettikuoro tanssi paremmin ja yhtenäisemmin, mutta valitettavan huonosti harjoitettuna ja tossut kopisten. Yleisesti näyttää niin kuin kaikilla olisi kaksi numeroa liian suuret tossut ja kuolettavan kovat - eivätkö tanssijat enää kastele tossujaan meluhaitan välttämiseksi.
Odetten ja prinssin pas de deux on koskettava ja lopultakin kaikki yleinen häsläys ympäriltä on pois. Hetken näyttämö on heidän. Tunnelma on tiivis ja koreografia tehokas ja kaunis.
Rudi van Dantzigin aiemmista teoksista ovat mieleen jääneet ennen kaikkea pienoisbaletit 1970-luvulta. Hän on aikamme merkittäviä koreografeja - mutta Joutsenlampi ei tunnu häneltä ihan onnistuvan. Hän vilpittömästi pyrkii kuvaamaan nuoren miehen kamppailua oman identiteetin etsimisessä.
Jotenkin vain jää vaikutelma, että rohkeutta puuttuu ja klassisen baletin liikekieli on kapea-alaisesti käytössä. Näkemys ei ole kirkastunut ja liikkeet toistavat itseään kyllästymiseen asti. Esityksestä tulee tavanomainen, keskitasoinen yritelmä.
Hän menettää teoksen parhaat kohdat - ne jotka ovat eläneet erilaisista kokeiluista huolimatta. Dantzigilta puuttuu suuren näyttämön ja suurten joukkojen käsittelyn ensimmäinen taito: osata kohdistaa ns. huomiopiste oman tahtonsa mukaan.
Tässä Joutsenlammessa ei ole "huomiopistettä". On vain toinen toistensa tanssia häiritseviä häslääjiä. Jo ensimmäisessä näytöksessä kuoron amatöörimäinen näyttelemisen leikkiminen suorastaan häiritsee Petipa-raukan alkuperäiskoreografiaa muistuttavaa pas de trois'ta. Salla Suominen, Ophélia Rodighiero ja Jaakko Eerola tanssivat upeasti ja varmasti, mutta heidän karismansa ei pärjännyt kamppailussa ympärillä ylinäyttelevän avustajajoukon kanssa. Myös prinssi ja kuningataräiti jäivät taka-alalle sekamelskan jalkoihin.
Olisi edes hetkeksi hiljennytty. Kuningattaren pantomiimi pojalleen - avioliiton vaatimuksesta - on yksi balettihistorian kauneimmista. Tässä produktiossa ei siihen ollut aikaa. Koko henkilökunta vain hyppi edestakaisin - jotkut sentään diagonaalissa. Lapset tanssahtelivat suloisesti, vain ankat ja aasit puuttuivat. Tätä tyylilajia kutsutaan Keski-Euroopassa "volks". Tämä ensimmäinen näytös oli todella huono ja tylsä.
Carolina Aguero oli hurmaava, viehättävä, julkea Odile. Hänen loistava varma tekniikkansa antaa suvereenin vapauden ja saa kaiken näyttämään niin helpolta. Yleisö ihaili ja ihastui.
Hänen ja Dario Franconin yhteistanssi oli saumatonta ja sähköistävää. Grand pas de deux oli loistelias. Ei vain teknisesti vaan myös intohimon sytyttäminen romanttiseen prinssiin oli hurmaavan röyhkeää. Myös variaatiot sujuivat moitteettomasti, mutta lopun codaan eivät voimat ihan riittäneet. Osa syy oli kapellimestari Muhai Tangin tahmea myötäeläminen.
Carolina Aguero on mielestäni perusluonteeltaan demi-karakteeri tanssija aivan kuin unohtumaton Fonteynkin. Juuri tämä tekee klassisistakin rooleista monivivahteisia ja kiinnostavia. Suomen Kansallisbaletti on saanut oman Fonteyninsa. Hänet palkittiin illan päätteeksi arvostetulla Edward Fazer -palkinnolla.
Dario Franconi loi tyylikkään, uskottavan nuoren miehen, joka hakee suurta rakkauttaan ehdottomana ja aitona. Hän on tanssijana saanut suuret lahjat: jumalaisen ulkomuodon ja luontevan näyttämöpersoonallisuuden ja hyvässä kehitysvaiheessa olevan terveen tekniikan.
Lev Ivanov, Odette-Odile ja Prinssi Siegfried pelastivat Kansallisbaletin uuden, huonolla maulla toteutetun, tylsän, ylipitkän "euroformaatti" Joutsenlammen.