Suomen, Ruotsin ja Norjan poliittinen johto on kiinnittänyt liian vähän yhteistä huomiota pohjoisille alueille. Pääministeri Kjell Magne Bondevikin vierailu Oulussa on tervetullut oire muutoksesta.
Taas kohta on käsillä aika, jolloin Oulu muuttuu Suomen kaupungeista norjalaisimmaksi. Tämä ei tarkoita meneillään olevaa pääministeri Bondevikin vierailua, vaan loma-aikaa. Pohjoisen Norjan asukkaat ovat yhä sankemmin joukoin tehneet Oulusta kesälomakohteensa.
Norjalaisten vyöry kesäiseen Ouluun, Kalajoelle ja muualle on malliesimerkki pohjoisten alueiden arkipäivän yhteiselosta. Sitä ei ole pantu liikkeelle missään viranomaistyöryhmissä, vaan se on syntynyt puhtaasti ihmisten omien kokemusten kautta. Vastaavasti pohjoissuomalaiset ovat aina mielellään lähteneet ihailemaan Norjan jylhiä maisemia.
Lapin raja-alueilla kanssakäyminen on täysin jokapäiväistä, mutta ei aina käytännön elämässä niin mutkatonta kuin voisi olla. Pääministeri Bondevik ja hänen isäntänsä Matti Vanhanen saavat tänään käsiteltäväkseen työryhmän raportin siitä, kuinka pohjoisimpien kuntien rajayhteistyötä voitaisiin parantaa.
Suomen ja Ruotsin rajalla Tornio ja Haaparanta aikovat rakentaa yhteistä kaupunkikeskusta. Esimerkiksi Utsjoen luontevimmat yhteistyökumppanit löytyisivät usein Norjan puolelta. Kaikki rajayhteistyötä parantavat ehdotukset on syytä ottaa vakavasti. Ihmisten liikkumiselle raja ei nytkään ole este, mutta arkipäivän byrokratia ei yhtä herkästi kulje perässä.
Pohjois-Suomen kannalta Norjan EU-jäsenyys yksinkertaistaisi asioita ja olisi muutenkin toivottavaa, mutta mikään ratkaiseva este yhteistyölle ei Norjan olo EU:n ulkopuolella ole. Suurempi ongelma Pohjois-Suomelle on pikemminkin siinä, että pääkaupungit Helsinki ja Oslo sijaitsevat kaukana toisistaan ja molemmat vieläpä kovin etelässä. Niiden näkökulmasta moni asia on toisin kuin Oulun ja Tromssan tai Inarin ja Karasjoen horisonteista. Mitä pohjoisempana ollaan, sitä enemmän naapurimaat ovat toisilleen läsnä.
Pohjoinen yhteistyö tarvitsee kehittyäkseen poliittista huomiota pääkaupungeista. Ilman sitä ei olisi syntynyt Barentsin alueen yhteistyötä, ei arktista neuvostoa, ei EU:n pohjoista ulottuvuutta - mutta tämän huomion on oltava jatkuvaa, eikä se sitä ole ollut. Lisäksi huomio on ollut yksipuolista.
EU:n pohjoinen ulottuvuus keskittyy pitkälti Venäjään. Norjan suurkäräjien asettama työryhmä puolestaan julkaisi joulukuussa ehdotuksen maan pohjoisen ohjelmaksi. Sen katse oli suunnattu lähes yksinomaan Norjan ja Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin; Suomea ja Ruotsia siinä ei juuri edes mainittu.
Arktisestayhteistyöstä ja pohjoisesta ulottuvuudesta aluetaso on lähes tyystin syrjässä. Barentsin alueneuvosto toimii, mutta sen työssä alueet eivät ole samalla viivalla. Etenkin Suomella on ollut resurssiongelmia.
On hyvä, että pääministeri Matti Vanhanen kutsui norjalaisen virkaveljensä juuri Ouluun. Ensi syksynä Suomen ja Ruotsin pääministerien on määrä tavata Tornion ja Haaparannan rajalla. Pohjoinen yhteistyö siis saa hallitusten huomiota, mutta jotain vielä puuttuu.
On tärkeä puhua kahdenvälisistä asioista. Mutta mikä on Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteinen tahtotila pohjoisten alueiden kehittämisessä? Miksi sitä ei ole koskaan visioitu yhdessä? Kolmen pohjoismaan yhteistyöllä pohjoisessa voisi olla vielä nykyistä paljon enemmän annettavanaan. Nykytilaan ei tule tyytyä.