Määräenemmistöpäätösten vapaaehtoinen käyttöönotto helpottaisi oleellisesti EU:n päätöksentekoa. Suurten jäsenmaiden pitää nyt kantaa vastuuta ja johtaa unioni pois kriisistä.
Euroopan unionissa tuskin tehdään vuosiin uutta yritystä Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksiin kariutuneen perustuslain eteenpäin viemiseksi. Nyt vallitsee jonkinlainen epävirallinen yksimielisyys siitä, ettei perustuslakisopimukseen kosketa ennen Ranskan presidentinvaaleja vuonna 2007.
EU ei kuitenkaan saa jäädä pitkiksi ajoiksi kieriskelemään kriisitunnelmiin. Hyvä tapa päästä eteenpäin on ottaa Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen ehdottamalla tavalla käyttöön joitakin perustuslain tärkeitä osia, joista ehdittiin saavuttaa yksimielisyys jäsenmaiden kesken.
Suomen EU-suurlähettiläänä ja komission jäsenenä pitkän uran ennen Suomen Pankkia tehnyt Liikanen patisti Kalevan haastattelussa tiistaina EU:ta siirtymään määräenemmistöpäätöksiin vähin äänin. Menettelystä sovittiin perustuslakiesitystä valmisteltaessa. Siksi uudistuksen ei pitäisi olla vaikea, eikä siihen todellakaan tarvita suurieleisiä julistuksia.
Puheenjohtajamaa Britannian ja muidenkin isojen EU-maiden olisi otettava määrätietoisesti vastuuta EU:n päätöksenteon joustavoittamisesta. Kovaa opetusta nykyisen päätöksentekojärjestelmän takertelusta saatiin, kun ratkottiin Turkin kanssa käytävien jäsenyysneuvottelujen aloittamista.
Vain Itävalta asetti omia, tiukkoja erityisehtojaan. Muut 24 jäsenmaata olivat keskustelujen käynnistämisen kannalla. Itävallan taivuttelu uhkasi kaataa neuvottelujen alkamiselle asetetut aikataulut. Sopu saatiin aikaan vasta yliajalla. Tällaista sooloilua ei pitäisi hyväksyä.
Täydellisen yksimielisyyden vaatimus on 25 maan yhteisössä takuuvarma päätöksenteon hidaste. Vaikka siitä luovutaankin, voidaan hyvin välttää tilapäisten enemmistöjen jyräävä käyttö. Määräenemmistövaatimus vain pakottaa jokaisen jäsenmaan etsimään nykyistä alttiimmin yhteistyökumppaneita. Itsekkyyden on väistyttävä.
On silti tarkasti mietittävä, milloin kansalaismielipide voidaan ohittaa ja milloin se tulee ottaa huomioon. Liikanen osuu naulan kantaan arvioidessaan niin Ranskan kuin Alankomaidenkin sisäpoliittisen tilanteen vaikuttaneen ratkaisevasti unionin perustuslakiesityksen kaatumiseen.
Silti voi kysyä, eikö merkittävät uudet ratkaisut EU:ssa kuulu viedä kansalaisten päätettäviksi. Elleivät poliittiset johtajat pysty perustelemaan niiden merkitystä kansalaisille, kuten kahdessa maassa kävi, he voivat syyttää siitä ennen muuta itseään.
Perustuslain kohtalosta aiottiin päättää EU:lle ominaisella kaksijakoisella menetelmällä. Useimmissa EU-maissa, myös Suomessa, ratkaisu oli tarkoitus tehdä parlamentissa. Kirjava käytäntö on vallinnut myös monista perussopimuksista päätettäessä.
Seuraavan ohjelmakauden rahoituspaketin jumiutuminen on osaltaan lisännyt EU:n kriisitunnelmia. Liikasenkin kaipaama ratkaisu taitaa kuitenkin olla näköpiirissä. Britannia aikoo nimittäin esitellä tuoreiden tietojen mukaan vuoden lopulla Eurooppa-neuvostossa suunnitelmansa rahoituskehyksestä.
Jos ratkaisu EU:n budjetin rahoituksesta syntyy joulukuun huippukokouksessa, Tony Blair osoittaa sellaista johtajuutta, jota EU:n puheenjohtajamaalta on lupa odottaa. Näin etenkin siksi, että sopu edellyttää Britannian perääntyvän vanhoista erityiseduistaan.