Roskalaatikoista ruokaa etsiskelevät tai leipäjonoissa vuoroaan odottavat auttaisi mielellään omalla rahallaan kaupasta syötävänsä hankkivien joukkoon. Se olisi Seppo Sallilan Stakesille tekemän tutkimuksen mukaan täysin mahdollista. Eikä kovin kallista, kunhan koko kansa määrättäisiin talkoisiin.
Satatuhatta suomalaiskotia kippuroi nykyisin köyhyydessä. Se tekee neljä prosenttia kaikista kotitalouksista. Seppo Sallilan laskelmien mukaan köyhien kotitalouksien osuus voitaisiin ketterästi pudottaa yhteen prosenttiin, 24 000:een. Siihen vaadittaisiin keskimäärin 300 euron veronkorotus kotitaloutta kohden vuosittain.
Mutta entäpä jäljelle jäävä köyhien kotitalouksien yksi prosentti? Se olisi tutkijankin mukaan tulonsiirtojen tavoittamattomissa. Vaikuttaa siis sittenkin siltä, että johonkin on raja vedettävä. Saattaisipa käydä niinkin, että jokin osa kotitalouksista putoaisi kehnosti toimeentulevaksi, jos verotusta kiristettäisiin nykyisestään.
Kaikilla ei tietystikään ole yhtä hyviä mahdollisuuksia auttaa onnettomia kanssaihmisiä. Sallila jakaa mallissaan kotitaloudet kymmeneen ryhmään. Varakkain kymmenys eli desiili joutuisi maksamaan vajaat 2000 euroa, runsaat 11 000 vanhaa markkaa vuodessa. Se on viitisen prosenttia kyseisen desiilin käytettävissä olevista tuloista.
Kuka tahansa voi arvioida, miltä tuntuisi viiden prosentin pudotus käteen jäävissä tuloissa. Pienemmistäkin prosenttiosuuksista on menty lakkoon.
Sellaisista huolista tutkimuksen tekijän ei tietenkään tarvinnut piitata. Hän on voinut tyynesti laskeskella, että köyhyyden poistamiseksi pitäisi muuttaa 36 lainkohtaa. Niitä löytyi toimeentulotukea, asumistukea, työttömyyden perusturvaa, verotusta, lapsilisiä, eläkkeitä ja opintotukia säätelevistä pykälistä. Jokaista niistä pitäisi muuttaa 42 prosenttia nykyistä anteliaammaksi.
Niin menetellen pienituloisimman desiilin tulot kasvaisivat noin tuhannella eurolla vuodessa.
Valtiolle ja kunnille malli olisi tutkijan mukaan edullinen. Se säästäisi niiden menoja kaikkiaan seitsemällä miljardilla mummon markalla, kun veroja ja muita maksuja kerättäisiin lisää enemmän kuin rahaa laitetaan köyhyyttä vähentäviin tulonsiirtoihin.
Suurimmat kiristykset tulisivat pääomaveroihin ja sosiaaliturvamaksuihin.
Juuri siinä on tutkimuksen heikko kohta. Tuskin malli sittenkään olisi valtiolle ja kunnille edellinen. Työttömyys on tunnetusti käynyt yhteiskunnalle kivulloisen kalliiksi. Yksi työllistymisen suurista esteistä ovat olleet työn korkeat sivukulut, joihin kuuluu juuri sosiaaliturvamaksuja.
On varmaa, että periaatteessa hyvältä vaikuttava malli pyöräyttäisi kotitalouksien keskiarvoa entistä huonompaan suuntaan. Ikiliikkujan rakentaminen on mahdotonta. Yhtä mahdotonta on, että pelkkä entistä kiivaampi rahan siirtely yhteiskunnan sisällä tekisi Suomesta onnelan.
Ikuisesti liikkuvan rattaan pyörittämiseen tarvitaan aina ulkopuolista energiaa. Ja yhteiskunnan pyörittämiseen tarvitaan työtä. Myös Sallila toteaa, että pahin köyhyyden syy on pitkäaikaistyöttömyys. Sitä ei voida poistaa niin, että vaarannetaan nykyisetkin työpaikat. Tulonsiirrot ovat välttämättömiä, mutta tarvitaan myös niiden maksajia. Jos työttömyyden poistamista tavoitellaan, Suomen huippukireää verotusta on kiristämisen sijasta lievennettävä.
Köyhyyttäkin vähennetään tehokkaimmin, kun ponnistellaan työllisyyden kohentamiseksi. Siinä onnistuminen tuottaa todellista voittoa valtiolle ja kunnille.