Eduskunta on tänä keväänä käsitellyt lukiolain uudistamista ylioppilaskirjoitusten osalta. Hallituksen linjauksen mukaan jatkossa pakollisena aineena on vain äidinkieli. Muuten valinnaisuus lisääntyy, tai pikemminkin syntyy mahdollisuus karsia jotain pois. Kolme muuta pakollista koetta on valittava ryhmästä, johon kuuluu toinen kotimainen kieli, vieras kieli, matematiikka ja reaali.
Muutos näyttää järkevältä. Abiturientti voi tämän jälkeen hieman entistä enemmän miettiä, minne hän suuntautuu. Äkkiä katsoen näyttää siltä, että eniten huolissaan pitäisi olla matematiikan opettajien: kirjoituksista selviäisi pelkällä kielillä ja reaalilla.
Mutta lainmuutoksen yhteydessä ei puhuttu matematiikan, vaan myös valinnaiseksi tulevan toisen kotimaisen kielen asemasta. Ruotsalainen kansanpuolue näytti vakavissaan harkitsevan hallituksesta lähtöä lainmuutoksen vuoksi. RKP lepyteltiin säilyttämällä Kelan johtajistossa ruotsinkielinen kiintiöpaikka. Se oli hallituksen sisällä poikkeuksellisen halpahintaista poliittista kaupankäyntiä. Mitä tekemistä keskenään on yhdellä lihavapalkkaisella virkapaikalla ja ylioppilastutkintojen rakenteella? Ei sitten mitään. Paitsi ehkä se, että tällaisella kytkennällä RKP onnistui haukkaamaan itse aika siivun pois omasta uskottavuudestaan. Onko kaikki kaupan, jos hinnasta sovitaan?
Pitkälti RKP:n kiihkeän reagoinnin vuoksi moni taisi saada muutoksen yhteydessä ainakin aluksi sen mielikuvan, että kyse olisi "pakkoruotsin" poistamisesta kouluista. Siitähän ei ollut puhe, vaan pelkästään valinnaisuuden lisäämisestä ylioppilaskirjoituksissa.
Jos jokin hallitus olisi todella ajamassa alas ruotsin kielen asemaa Suomessa, silloin siitä hallituksesta olisi syytä erota kaikkien muidenkin puolueiden kuin vain RKP:n. Kahden kansalliskielen periaate on nimittäin erottamaton osa suomalaisuuden ydintä. Nykyinen opetus takaa edes perusymmärryksen siitä, mitä kaksikielisissä kylteissä lukee, vaikka päällä olisi sama suomeksikin. Tämä korostaa sitä, että ruotsi ei ole vieras kieli, vaan kotimainen kieli.
On totta, että melko monelta suomenkieliseltä on ruotsi enemmän tai vähemmän kateissa monen kouluvuoden jälkeenkin. Lisäksi ruotsi tarjoaa kohtalaisen paljon tilaisuuksia turhautumiseen. Jos kieli on ruosteessa ja vastaan tulee kylmiltään joku eteläruotsalainen, ei keskustelusta luultavasti tule mitään. Pohjoisessa kieli on lähempänä suomenruotsia.
Eikä sujuvakaan ruotsi paljon auta, jos kokouspöydän ääreen istahtaa norjalaisia, saati sitten tanskalaisia. Kun muut tarinoivat keskenään kepeästi äidinkielellään, pohjoismaisissa kokouksissa joku istuu yleensä hiljaa. Vaikka suomalainen hallitsisi aivan kohtuullisesti ruotsia, hän on pohjoismaisissa palavereissa väistämättä alakynnessä. Tämä tosiseikka on luultavasti vuosien mittaan turhauttanut lukemattomia suomenkielisiä.
Maailman yleisin kansainvälinen kieli on nykyään kehno englanti, ja sillä pärjää kaikissa pohjoismaissa vallan mainiosti. Suomessakaan ei paljon ruotsin käytännön harjoitusta saa: syystä tai toisesta vallitsee lähtökohtainen tapa, että kaikki ruotsinkieliset vaihtavat heti suomeen, jos joukkoon astuu mukaan yksikin suomenkielinen.
Suomenkieliselle enemmistölle suomenruotsi on muuttunut jonkinlaiseksi rituaaliseksi taustakoristeeksi. Se on kotoisan tuntuisella aksentilla puhuttua kieltä, jota kyllä Suomessa liikkuessa näkee ja kuuleekin, mutta jota ei arkielämässä tunnu koskaan oikeasti tarvitsevan yli passiivisen ymmärryksen. Aika harvoin eksyy niihin rannikon pitäjiin ja kyliin, joissa yleisin käyttökieli oikeasti on ruotsi.
Tämäntapaisia perusteltuja syitä voidaan antaa ruotsin kielen opetusta vastaan. Painavin argumentti on, että ei sillä lopulta ole koskaan paljon käyttöä ollut, mutta asiaperusteiden lisäksi ruotsin opetusta jaksetaan aina vain vastustaa tympeillä "Suomi suomalaisille" -asenteilla. Ajatus kahdesta kotimaisesta kielestä ei tosiaankaan tunnu menneen kaikille perille. Yllättävän monella tuntuu esimerkiksi olevan se käsitys, ettei suomen kielen opetus olisi pakollista ruotsinkielisissä kouluissa. Kyllä se on, eikä sekään kuulu aina olevan helppoa.
Mitä järkeä siis on pakollisessa ruotsin kielen opetuksessa, ja pidemmälle mennen virkamiesten kielivaatimuksissa ja koko hyvin pitkälle viedyssä virallisessa kaksikielijärjestelmässä?
Se järki lienee lopulta tämä: ilman sitä Suomi ei olisi Suomi. Kyse on tämän maan identiteetistä, sen maantiedosta ja sen historiasta, toisin sanoen suomalaisuudesta itsestään. Sen sijaan kyse ei ole kuuliaisuudesta vanhaa herrojen valtakieltä kohtaan, ei myöskään vähemmistön ylivahvasta asemasta.
Pohjoismaisuus ei tunnu nykyään olevan erityisen vahvassa huudossa. Painutaan suoraan Eurooppaan ja maailmalle, ihmetellään ruotsalaisten ja norjalaisten kaupankäyntitapoja. Mutta yhä edelleen kannattaa vilkaista vierekkäin Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin lippuja. Ne kertovat yhteisestä kulttuuriperinnöstä, joka on arvokkaampaa kuin päivänpolitiikan hetken käänteet.
Nyt Suomen katukuvassa näkyy paljon englantia. 60-70 vuotta sitten saksa oli suosiossa. Sitä ennen venäjä oli vallanpitäjien kieli. Jos ja kun viisumivapaus joskus toteutuu, venäjää näkee jatkossa nykyistä enemmän kauppojen ikkunoissa. Trendit vaihtelevat, mutta niin ne voivat tehdä, jos oma identiteetti pysyy. Suomessa se tarkoittaa kahta kotimaista kieltä, niiden mukana vuosisataisen historian ymmärrystä ja ankkuroitumista omille juurille.
Ortodoksinen kansankirkko tuo Suomeen itäistä perinnettä, mutta itsenäisesti, Konstantinopolin eikä Moskovan kirkon kautta. Samaan tapaan suomenruotsalainen vähemmistö on ehdottomasti suomalaista, mutta sen kieli avaa samalla skandinaavisen ulottuvuuden, jota ilman maa olisi paljon köyhempi. Sen ylläpitoon täytyy olla varaa.