Mato Valtonen on harvoja keskikoulupohjalta ponnistaneita rokkareita. Sleepy Sleepersissä ja Leningrad Cowboysissa suuren osan elämästään viettänyt muusikko kaipaa rockbisnekseen karismaattisia esiintyjiä ja nöyrää mieltä.
Kun Sleepy Sleepers teki ensimmäiset keikkansa 1970-luvun alussa, sai suoraviivainen rock yhä enemmän antaa tilaa pitkätukkaisille progekummituksille ja käännöslauluja pakertaville iskelmätähdille.
"Suurin osa 1970-luvun alun artisteista oli melankolista musiikkia taiteilevia muniinpuhaltajia, joiden lauluissa oli koko ajan syksyä, surua ja itkua. Me halusimme lyödä läskiksi kaiken sen."
Ammattimuusikot ottivat mielellään etäisyyttä räävittömiin, itseoppineisiin viihdyttäjiin.
"Monet oikeat soittajat kauhistelivat meitä takahuoneessa, ja 1970-luvulla muutamia hittejä laulanut Seppo Närhikin kertoi aikoinaan Suosikille, miten häntä pänni, kun Sleepy Sleepersin kaltaiset ammattitaidottomat soittajat vievät työtilaisuudet oikeilta soittajilta", Mato naureskelee.
Karismaa pitää olla
Vievätkö konservatorioissa koulutetut soittajat työtilaisuudet heikomman soittotaidon omaavilta piileviltä lahjakkuuksilta tai pöytälaatikkoonsa lauluja kynäileviltä biisintekijöiltä?
Mato kuuluttaa karismaa. "Vaikka bändi osaisi soittaa kuinka hyvin, se voi olla myös äärimmäisen tylsä, jos karismaa ei ole", hän toteaa ja alkaa saman tien kehua amerikkalaisen Dream Theaterin lokakuista Helsingin konserttia. "Vaikka yhtye tiluttelikin skaaloja äärimmäisen virtuoosimaisesti, oli se myös samalla läsnä ja viihdytti yleisöään."
Mato uskoo, että syy siihen, miksi levy-yhtiöt haluavat nykyisin palkata listoilleen Jean S:n tai Rajattoman kaltaisia muusikkoryppäitä, on siinä, että soittajalta vaaditaan rautaista ammattitaitoa niin lavoilla kuin niiden ulkopuolellakin.
"Kun Sleepy Sleepers teki levyjä 1970- ja 1980-lukujen käänteessä, teimme yhden levyn jälkeen keikkaa jopa puolitoista vuotta. Nyt artistin uutuuslevy kantaa parhaimmillaan vain pari kolme viikkoa, ja jokainen haluaa olla 15 minuutin julkkis."
Alku oli ahdistava
Mato uskoo, ettei muusikon ammatissa ole oikotietä. Sleepy Sleepersin hän perusti keskikoulun jälkeen lahtelaisen kaveriporukkansa kanssa. Mato muistelee, että 1970-luvun alku oli nuorelle muusikolle ahdistavaa, mutta haastavaa aikaa.
"Tansseja järjestäville urheiluseuroille rockbändit olivat välttämätön paha. Kahvit tarjottiin kyllä taksi- ja bussikuskeille sekä järjestysmiehille, mutta ei koskaan soittajille. Kun sitten pyyhimme kätemme verhoihin, kun pyyhkeitä saatikka takahuoneita ei ollut, meitä laskutettiin siitä."
Silkkipersemuusikkous oli 1970-luvulla vielä tuntematon käsite. Mato muistaa, että legendaariselle Köyliön Lallintalollekin saatiin saniteettitilat vasta, kun paikalle hinattiin iso ulkomainen tähtiesiintyjä. "On pelkästään espanjalaisen hittiduo Baccaran ansiota, että Lallintalolle saatiin suihkut ja sisävessat."
Korkki tulee pitää kiinni
Rockduunarius vaatii Madon mielestä myös kosolti nöyryyttä sekä kanttia kieltäytyä niistä asioista, jotka ovat rockissa kliseitä ja itsestäänselvyyksiä. "Kun itsekin ehdin istua vuosikaudet saman porukan kanssa busseissa, matkustajakodeissa ja takahuoneissa, se oli mulle mainio sosiaalisen käyttäytymisen kurssi."
Sleepy Sleepersissä ja Hurriganesissa soittaneen Albert Järvisen menehtyminen alkoholismin murtamana Lontoossa maaliskuussa 1991, vain muutama kuukausi kotonaan kuollutta Hurriganes-basisti Cisse Häkkistä myöhemmin, oli Madolle varoittava esimerkki.
"Kun pullo pannaan pöytään ja siitä juodaan, saattaa se alussa olla kivaa, mutta kun juominen jatkuu, alkavat juomisen negatiiviset vaikutukset näkyä. Silloin ei auta edes se, että olisit rocktähti joka solullasi ja vielä 24 tuntia päivässä."