Jokaista elämä joskus viskelee, oli mummollani tapana sanoa. Meikäläistä oli viskelty viime päivinä kuin palloa Jymyn pyhäaamun harjoituksissa. Joka toinen heitto oli mennyt metsään. Poliisi etsi minua epäiltynä osallisuudesta viisinkertaiseen sarjamurhaan, ja siksi soitin rumpuja italialaiseksi gigoloksi naamioituneena. Yhtyeen nimi oli Tanssi- ja viihdeorkesteri Reetta-Päivikki & Humppapumppu. Eikä kesälomani ollut vasta kuin alussa.
Esiinnyimme Peräseinäjoen kulttuuriviikkojen ennenaikaisissa avajaisissa. Estradina toimi traktorin peräkärry. Sen verran Sankovesi oli ehtinyt minua evästää, että vispaase joka piisi niinko tulipunaruusut (ainoa jonka osasin), niin totehen menee. Sankovesi soitti itse bassoa, ja Mieto -niminen mies, joka ei tietääkseen ollut hiihtäjäsukua, kosketinsoittimia.
Reetta-Päivikki oli leveäkasvoinen ja lättynenäinen kaunotar ja hänellä oli päivänkakkaraseppele vaaleiden kutriensa koristeena. Kun kysyin mitä TV:stä tuttu tarkoitti hänen posterissaan, hän ei kainostellut sitä kertoa. Ajankohtainen kakkonen oli tehnyt edelliskesänä lyhyen kuvaraportin Kauhajoen maatalousnäyttelystä. Reetta-Päivikki oli laulanut Jyvä-missin kruunajaisissa ja näkynyt ruudussa kokonaiset kuusi sekuntia. Eikä hänen TV-uransa jäisi siihen. Hän oli noussut Bumtsibumin jonotuslistalla jo kolmensadan joukkoon.
Esitimme vielä ennen lakisääteistä taukoa pari Matin ja Tepon ikivihreää. Varsinkin "Mä joka päivä töitä teen" herätti minussa haikeita tuntoja. Oli kesäloma ja kaipasin takaisin virastotalon tasapaksuun ja tapahtumaköyhään, mutta ah´ niin kovin turvalliseen arkeen. En olisi koskaan uskonut vaipuvani näin alas. Todellinen sarjamurhaaja (ainakin sellaiseksi epäilty) makoili Mutterisaaren auringossa Savon Sydänmailla, kalasteli ja pilkkoi nuotiopuita, ja minä viaton miesparka soitin epävireisiä rumpuja olemattomalla taidollani ihmisille, joita soitto ei näyttänyt vähääkään kiinnostavan.
Tori oli täynnä myyntipöytiä ja kojuja. Tarjolla oli kaikkea aina Mailan naurisleivästä Leijonien kakkuarpoihin asti. Se kourallinen peräseinäjokelaisia, joka kulttuuriviikkojen avajaisia oli lähtenyt läsnäolollaan kunnioittamaan, kierteli toria, ja vain harva jäi kuuntelemaan Reetta-Päivikin laulua. Asfalttiin oli vedetty liidulla muutaman kymmenen neliön alue tanssijoita varten. Siihen ei ollut uskaltautunut vielä kukaan.
Herätti soittomme sentään jotain mielenkiintoa. Hädin tuskin ehätin istahtaa Back Stagelle (kyläkaupan rappusille) juomaan ansaitun taukojaffan, kun kaksi pohjalaisneitosta lähestyi minua ujon oloisina: - Saatasko me nimmari? Olin niin otettu, että silmäni kostuivat. Onneksi niitä peitti Sankoveden vanhat aurinkolasit. Tytöillä oli mukanaan vesiliukoinen tussi ja kirjoitin sillä untuvaisiin käsivarsiin nimeni. Tyttöjen rusohuulet pyöristyivät. - Etkö sä olekaan Viktor Kalporekki?
Neitokaiset lähtivät niskojaan nakellen ja me hiippailimme vaitonaisina takaisin lavalle. Vedimme vielä yhden setin, ja rupesimme sitten kuormaamaan kamojamme keikkabussiin. Aamulla olisi aikainen lähtö pohjoisen kiertueelle. Lautasia pakatessani kysäisin Sankovedeltä: - Miten olisi jos piipahtaisin Tampereella. Pitäisi hakea puhdasta vaatetta ja vaimoakin pitäisi... - Senkus meet, Sankovesi lupasi heti. - Saat korollan lainaksi kunhan et kaahaa. Ilahduin pohjanmaan miehen reiluudesta. Sankovesi lykkäsi avaimet käteeni ja lisäsi vielä sivumennen: - Varo sitä lahtelaista vallesmannia! Se pirautti äskön mun kännykkähän ja kyseli onko Makkonen palannut bändiin. Makkosen kaveristakin uteli. Lupasi kiskoa perssuolet ulos jokaaselta joka siltä karkaa, sitoa ne solmuun ja nostaa karkulaasen niistä petäjänoksaan kiikkumahan. Kova oli mies uhkailemaan.
