Suomessa toimivilla kirkkokunnilla ja kristillisillä yhteisöillä on juhlavuoden päätyttyä edessä entinen ongelma: kuinka pitää kiinni jäsenistään.
Suomessa vietetty kristinuskon saapumisen 850-vuotisjuhlavuosi vaihtuu tänään ensimmäisenä adventtina uudeksi kirkkovuodeksi. Päättyneeseen 12 kuukauteen on kuulunut arvokkaita valtakunnallisia juhlatilaisuuksia, merkittäviä seminaareja, näyttäviä symposiumeja ja paljon pienempiä tapahtumia. Juhlavuosi osoitti, että ainakin luterilaisen kirkon kasvot ovat yhä ennen kaikkea piispojen ja pappien kasvoja. Kirkollisessa keskustelussa maallikot pysyvät edelleen lähes näkymättömissä.
Ehkä vikaa on myös maallikoissa itsessään. Opillisissa kysymyksissä he eivät juuri uskalla haastaa ammattiteologeja, harvoin edes käytännöllisissä. Kyse on historiasta periytyvästä auktoriteettien kyseenalaistamattomasta kunnioituksesta.
Tavallisten riviseurakuntalaisten osallistuminen kirkolliseen toimintaan ei vuoden aikana näkyvästi noussut, muttei ilmeisesti laskenutkaan. Tarjontaa kyllä oli, mutta seurakunnallisen toiminnan vieraaksi kokevien kansalaisten liikkeelle saanti oli juhlavuonna yhtä vaikeaa kuin aikaisemminkin. Se ei ole yksin luterilaisen kirkon ongelma.
Juhlavuoden aikana Suomen kirkkokuntien ja kristillisten yhteisöjen voi sanoa lähestyneen toisiaan entisestään, vaikka jo tähän astikin Suomea on kutsuttu ekumenian mallimaaksi. Kotimaisessakin ekumeniassa riittää silti paljon tehtävää. Vaikka kirkkojen ja yhteis öjen johtajat poseeraavat sopuisasti yhteisissä valokuvissa, epäluuloiset asenteet toisella tavalla ajattelevia kohtaan nousevat edelleen esiin heti alemmilla portailla, kun ollaan oman väen kesken.
Jos järjestäytyneen kirkollisen toiminnan 850-vuotiselta taipaleelta ei Suomessa ole tähän asti puuttunut ongelmia, ei kirkkokuntien elämä näytä huolettomalta vastakaan. Suomen pientä katolista hiippakuntaa esimerkiksi jäytävät lähinnä sen piispan toimintaan liittyvät kiistat, helluntaiherätyksessä on kovaa ristivetoa kirkkokunnaksi järjestäytymisestä ja yhteisöistä suurimmalla, luterilaisella kirkolla, on omat pitkäaikaiset kipukohtansa, jotka nekin näyttävät päättymättömiltä.
Jos haluaa kaivaa erimielisyyksistä esiin myönteisen puolen, julkisuuteen asti pulppuavien kiistojen voi sanoa todistavan siitä, että yhteisöt eivät kahlehdi jäsentensä ajattelua. Sellaisessa uskonnollisessa yhteisössä, joka pyrkii ulospäin näyttämään rikkumattoman kuoren, oman ajattelun oikeus ei todennäköisesti ole suuri.
Suuri ongelma lähes kaikilla suomalaisilla kristillisillä yhteisöillä on sitoutumisen halun vähentyminen. Luterilaisessa kirkossa se näkyy sekä kirkkoon kuuluvien että jumalanpalvelukseen osallistuvien määrän laskuna. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on pudonnut myös niiden määrä, jotka uskovat kirkon opettamaan Jumalaan.
Silti suomalaiset uskovat yhä jonkinlaisen jumalan olemassaoloon yhtä paljon kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Kansalaiset myös rukoilevat yhtä aktiivisesti kuin tuolloin. Heidän uskoonsa sisältyy kuitenkin yhä enemmän sieltä täältä, jopa muista maailmanuskonnoista lainattuja piirteitä.
Kehityksen kääntäväksi lääkkeeksi on esitetty milloin opillista terhistäytymistä ja "paluuta juurille", milloin taas korkeasta opillisuudesta alas laskeutumista. Toistaiseksi muutossuunta näyttää vain jatkuvan. Se on Suomen kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen suuri tulevaisuuden haaste.