Vehmaassa uusmaalaisessa maisemassa polveilevaa maantietä Karkkilasta Nummi-Pusulaan ajaa niin joutuin, että Oivan tienhaara jää lähes huomaamatta. Siinä se kuitenkin on, pienen hiekkatien päässä, Aki Kaurismäen ajatus, joka muuttui todeksi.
Hotellista on tullut mediasopuleiden vaelluskohde. Aina Japania ja Uutta-Seelantia myöten tullaan ihmettelemään, kuinka elokuvaohjaaja on perustanut oman hotellin keskelle ei mitään. Jokainen jutuista antaa ymmärtää, että Oivan ihmeellinen tunnelma on pakko kokea.
Mikähän se on? Onko se jännitystä siitä, että hyvällä onnella voi nähdä maineikkaan kulttuuripersoonan ja kehuskella sillä? Tai olisiko tunnelmassa kyse enemmän 1950- ja 60-lukujen maailmasta, johon Oivan kellojen sanotaan pysäytetyn?
Kertooko Oiva jotain siitä, miten Aki Kaurismäki katsoo maailmaa ja meitä?
Luottoihmiset
Naapurikuntien yhteinen vanhainkoti jäi tyhjilleen tammikuussa 1993. Pian tämän jälkeen Kaurismäki, joka asuu osan vuotta Karkkilassa, ajeli ohitse olleessaan matkalla Pidä huivista kiinni, Tatjana -elokuvan kuvauksiin. Tuostahan saisi hyvän hotellin, hänen kerrotaan lausahtaneen.
Juha-elokuvan kuvausporukka majoittui tiloihin kolmisen vuotta myöhemmin, ja tammikuussa 1997 aloitettiin hotellisaneeraus. Avajaisia vietettiin helmikuussa 1998.
Eräs ensimmäisen illan asiakkaista oli Pia Sarenius. Seudulle asettunut tarjoilija tarjoutui ekstraamaan tarvittaessa. "Ekstraan edelleen", hän naurahtaa, muttei paljasta koko totuutta. Sarenius on jo vuosia pyörittänyt hotellin toimintoja.
Hotelli Oivassa on vaki- tai puolivakinaista henkilökuntaa vain kolmen ihmisen verran. Talon sielu on karkkilalainen Matti Hyvönen. "Talonmies", hän esittelee itsensä. Kaurismäki kutsuu miestä hotellinjohtajaksi.
Oivan saama erityisyyden leima houkuttelee paikalle yksityishenkilöiden lisäksi myös yrityksiä. Kokoustilassa puidaan asioita ensin asiallisemmin, ulkoaktiviteettien jälkeen saunan lauteilla saatetaan käydä kipakampiakin keskusteluja. Niitä ilmaa puhdistavia.
Välillä Oivassa on ollut hiljaisempaa, ja Pia on ollut muuallakin töissä. Avain hänellä on ollut silti koko ajan. "Niin kauan kuin hotelli on minun, on sinulla avainkin, Aki sanoi minulle."
Fiiliksen tähden
Monet asiakkaista palaavat Oivaan aina uudelleen. Helsinkiläinen Soili Puranen on eräs Oiva-veteraaneista.
Lehtijuttu houkutteli Soilin aikanaan Oivaan keskellä ydintalvea. Ketään muita ei ollut.
Soili sanoo tunnistaneensa paikassa heti sen tunnelman, jonka oli aistinut näkemissään parissa Kaurismäki-leffassa. Nykyään hän käy Oivassa pari kertaa kesässä.
"En tule tänne Akin tähden, vaan tulen hakemaan tunnelmaa, kuuntelemaan bändejä." Oivan pihan lato onkin tunnettu keikkapaikka, johon esiintyjät valkkaa itse omistaja.
Soili kertoo nähneensä vuosien varrella Annikki Tähden, Jaska Mäkysen, Popedan, Freukkarit ja monta muuta. "On ihan sama kuka esiintyy. Tärkeintä että joku."
"Aki on luonut hienon fiiliksen", hän kiittelee. "Pidän eniten illan tunnelmasta, kun bändi virittelee ja ihmiset alkavat saapua paikalle - aina aluksi tuntuu kuin kuulijoita olisi vain muutama, mutta äkkiä ladon seinät jo natisevat väenpaljoudesta."
Hauskoja muistoja on paljon. "Kerran ukkonen vei sähköt. No, Aki haki jostain aggregaatin ja Freukkarit saattoi soittaa keikkansa loppuun."
Kekkosen aikaa
Muutos vanhainkodista hotelliksi ei vaatinut suuria. Ravintolasalia avarrettiin, joitakin yläkerran väliseinistä poistettiin ja osaan huoneista rakennettiin kylpyhuoneet. Entisestä elämästä muistuttaa muun muassa hotellikerroksen linoleumilattia: naisten puolella punainen, miesten sininen.
Hotellirakennus on Matti Hyvöselle hyvin tuttu. "Äitimuoria kävin aikanaan katsomassa täällä." Vanhainkoti oli hänen mukaansa tyypillisen surullinen lajinsa edustaja.
Oivan tunnelmaa, sitä paljon puhuttua, voi yrittää eritellä materiaa mittailemalla. Huoneet ovat vaatimattomia, ja yllätyn nähdessäni television. Se ei sovi kuvioon, mutta on luultavasti myönnytys nykyhetkessä pysyttelevämmälle osalle asiakaskuntaa. Onneksi vastaanotin sentään on vanha Salora, ei aasialaista halpatuotantoa. Näin ollen se muistuttaa mukavasti 1970-luvun lahjusskandaalista.
Nukkavieruus, joka Oivassa on havaittavissa monin paikoin, on sovittua, hyväksyttyä. Pysäytettyyn aikaan kuuluvaa.
Kekkosen aika, se johon Oiva Kaurismäen filmien ohella tuntuu pysähtyvän, on ohjaajalle tuiki erityinen kausi. Mielenkiintoista on se, että tämä pysäytetty aikakausi edustaa sen kriitikoille nimenomaan pysähtyneisyyden aikaa.
Mahdolliset ulkopoliittiset maailmankuvat jäävät kuitenkin Kaurismäki-maailman ulkopuolelle, sillä tärkeintä vaikuttaa olevan menneen ajan, suomalaisen arkisen ilmapiirin kuvaaminen.
Kaurismäki on kertonut, ettei halua kuvata modernia maailmaa tietokoneineen ja nopeine autoineen. Kelanauhuri ja Mosse ovat hänen maailmaansa.
EU-aikaa hän tuskin koskaan kuvaa, sillä Kekkosen ajan vaalija on tiukka itsenäisyysmies. Tästä kertoo helsinkiläisen Moskova-baarin - Kaurismäki-maailmaa sekin - seinällä oleva Suomen itsenäisyysjulistuksen kopio; Leninin, Trotskin ja Stalinin nimien jatkona on yksi myöhempi kynänjälki: Aki Kaurismäki.
Mekin yritämme nyt parhaamme mukaan olla Oivassa pois tästä ajasta: kännykkä ei kuulu tähän aikakäsitykseen. Panemme puhelimistamme äänet pois. Kuvaajallakin pitäisi olla matkaradiota muistuttavan digikameran sijasta se menneiden vuosikymmenten lehtikuvaajien matolaatikoksi kutsuma työväline.
Jos miljöö onkin yritetty pitää ennallaan, on jotain silmin havaitsematonta, joka on tahattomasti jäänyt jäljelle. Oivassa tuoksuu vanhainkodilta: lääkkeiltä, surulta ja luopumiselta. Kuoleman odotukselta.
Ymmärrän, että rakennus on oiva yhteiskunnallisen rasismin muistomerkki. Sen, että hyvinvoinnin nimissä luotiin järjestelmä, jossa vanhukset ja vaivaiset siivottiin pois asutuskeskuksista, syrjemmälle. Poissa silmistä, poissa mielestä -ajatusta noudattaen.
Tätähän Kaurismäki kuvaa, huomaan. Nämäkin edesmenneet kuntayhtymän hoidokit voisivat löytyä Kaurismäen elokuvista. Aivan kuten siellä esimerkiksi ovat työttömät, yhteiskunnan kasvottomiksi nimiksi kortistoon siirtämät. Ja monet muut syrjään nostetut tai syrjään kampatut.
Millainen on elokuvaohjaajan ihmiskuva? kysyn Soililta ja Matilta, miettien olenko ajatuksineni kenties ihan väärässä.
"Karu. Varmaan yksi sana riittää", Soili sanoo. "Niin hän näkee ihmiset ja ympäristön. Mutta sanan ympärillä on silti plussia."
Matti on tuntenut Kaurismäen reilut 15 vuotta. Katsooko mies meitä karusti? "Kyllä Akin ihmiskuva positiivinen on, kumminkin. Akihan on sosiaalinen yksilö."
Vaikka julkinen kuva antaisikin ymmärtää, Kaurismäki ei Oivassa jurota sivussa, moni kertoo. Hänet saattaa löytää esimerkiksi baaritiskin takaa.
Tällä kertaa hotellin omistaja selittää keski-ikäiselle pariskunnalle illan ruokalistaa. "Meille on tänään tuotu oikein gourmet-kokki", hän toteaa keskiolutpullo kädessään ja kertoo, että odotettavissa on muun muassa pippuripihvi konjakki-kermakastikkeessa. "Ainakin kuuden tähden ruokaa," hän lupaa lopuksi. Potentiaaliset asiakkaat selittävät jotain ja kääntyvät pois. Kaurismäki painuu keittiöön.
Virran viemänä
Ruoan päälle istahdan entisen naisten osaston parvekkeelle. Katselen samaa pelto- ja metsämaisemaa kuin hoidokkimummot aikoinaan. Olokin on vähän kuin heillä.
Odotan milloin se Oivan ylistetty atmosfääri iskisi tai edes alkaisi tuntua.
Samassa pihapiirin täyttää Olavi Virran ääni, se ylittämätön. Musiikki ei yllätä mitenkään, sillä Kaurismäen kolme pyhää ovat Virta, Georg Ots ja Badding; vain niitä hän kuuntelee kotonaan. Tämän musiikin maailman liittää mielellään myös Oivaan.
Nytkähdän oikeille raiteille. "Taivaan milloin nään sinisen, kaipaan sinisillalle sen." Tunnen olevani elokuvan kohtauksessa juuri siinä, suomalaisessa kesäillassa.
Huomaan, että Soili on ollut oikeassa. Ensin on kuin meitä olisi vain kourallinen. Yhdeksän jälkeen taksit pyörähtävät yhtenä nauhana Oivan tien päässä, ja kun Dave Lindholm bändeineen kipuaa lavalle ennen kello kymmentä, ladon tienoo on täynnä.
Sovimme kuvaajan kanssa, että hän tallentaisi tanssivaa massaa. Hän palaa hieman ärtyneenä. "Siellä oli niin paljon kaikenlaisia kameroita, että oli miltei mahdoton kuvata."
Olemme keskellä mediatapahtumaa, joka ei kuitenkaan pyöri paikalla olevan Kaurismäen ympärillä, vaan Daven ja Hasse Wallin bändien, joiden keikat taltioidaan. Yksi ulkomainen toimittaja on hänkin kiinnostunut enemmän Oivasta kuin sen omistajasta.
Vaikuttaisi siltä, että Kaurismäki saa olla Oivassa rauhassa. Kuin hänen ympärillään olisi sanomattomasta sopimuksesta rauhoitusalue, sillä miehen ympärillä ei juuri näy hännystelijöitä. "Kyllä Aki ärähtää tarvittaessa", Matti mainitsee. "Moni kattelee aikansa, mutta huomaa pian, että tuohan on ihan tavallinen."
Ei silti, että Kaurismäki suhtautuisi lunkisti mediaan. Kuvaaja sanoo olleensa hieman vaivaantunut tähtäillessään tätä. Minä tunnen välillä pistävien silmien katseen ja oion puseron helmaa hermostuneena. Kuin olisimme paikalla luvatta.
Serenadi aamunkoitossa
Ladossa pääsee todistamaan mahdotonta bilettämistä. Ne, jotka 1960-luvulla elivät nuoruutta, ja vähän nuoremmatkin, eivät vaikuta jäykiltä kanssakansalaisilta. Miten sujuukaan twist ja go-go!
Niitä elokuvista tuttuja Kaurismäki-Suomen ihmisiä ei juuri näy, mitä nyt pari rakastettavan oloista paikallisbaarin kanta-asiakasta. Itse asiassa monelle lienevät tutumpia Kulosaari ja jaguaari. Erilaisia maailmoja ei kuitenkaan käydä erottelemaan, vaan kesälavalla humallutaan tasa-arvoisesti.
Musiikillinen aikakone kuljettaa juhlakansaa jo kerran elettyyn. Harri Saksala vetää yön alkaessa Topmost-klassikon Merisairaat kasvot ja saatan nähdä vanhan tv-taltioinnin, jossa hän lauloi yhtä antaumuksella raitapaidassa, pitkä otsatukka silmille valahdellen.
Kun ladossa viimein lopetetaan, siirtyvät sitkeimmät hotellin kerrosaulaan omien eväiden turvin. Keskustelut tulvahtelevat aika ajoin uneen.
Jatkotkin hiipuvat jossain vaiheessa. Jotkut siirtyvät pihalle nuotiopiiriin ja lähemmäksikin raollaan olevaa ikkunaani.
Herään jossain vaiheessa lauluun. "Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii lyön ja mailma Unholaan jääköön." Kello on 7.20. Sunnuntaiaamun aurinko helottaa korkealta hotelli Oivan julkisivuun. Laulaja ei itse asiassa ole ihan hakoteillä, sillä läheisellä mäellä voi päästä osalliseksi karhunpainista.
Kello kymmenen aikaan nuotio savuaa yhä. Nuori parrakas mies nukkuu kyljellään sen äärellä, pöllikasan takana. Hän näyttää smurffilta.
Oivan ravintolasalista kaikuvat Äänisen aallot. Kesäaamun valssi.
