Uusien jäsenvaltioiden tulo on jättänyt jo merkkinsä EU:n toimielinten työhön. Jo nyt on selvää, että poliittisista väännöistä tulee kovempia. Jokainen jäsenvaltio tuo oman kulttuurinsa unionin neuvottelupöytiin. Uusilla jäsenillä on suuria odotuksia omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa.
Vanhat kansallisvaltiot kuten Puola ja Unkari eivät liity unioniin nöyrästi ja osallistu diilaukseen ja viilaukseen vain osallistumisen ilosta. Tulokkaiden kompromissihalukkuus on ehkä vähäisempää mihin unionissa on totuttu. Harvoinhan päätökset ovat yksittäisen valtion näkökulmasta täydellisiä.
Jäsenistön kasvanut määrä ja monimuotoisuus panevat toimielimet tiukoille. Pitääkö esimerkiksi jokaisen ministerin puhua jokaisessa neuvoston kokouksessa jokaisessa esityslistan kohdassa? 25 ministerin muodon vuoksi pidetty puhe tekee "tour de tablesta" sietämättömän piinan jopa kaikkein innostuneimmille EU-faneille.
Yksimielisyysvaatimus johtanee umpikujaan yhä useammissa asioissa. Yksimielisyyden rajoite voi laajentuneessa unionissa halvauttaa päätöksenteon ennennäkemättömällä tavalla. Perustuslaillinen sopimus helpottanee tilannetta, mutta valitettavasti sekin jättää vielä liikaa osa-alueita yksimielisyyden varaan. Kehitys myös määräenemmistöpäätöksenteossa tulee hidastumaan, ellemme sitten nopeasti luo tilaa eriytyvälle integraatiolle. Kun EU:ssa on enemmän maita, myös jarruttelijoita riittää aiempaa enemmän. Halukkaille ja kykeneville jäsenvaltioille on annettava mahdollisuus edetä muita nopeammin, vaikka se ainakin tilapäisesti tarkoittaisi luopumista unionin yhtenäisyydestä.
Poliittisesti tärkein muutos on ollut uusien allianssien syntyminen parlamenttiin. Ensinnäkin parlamentissa palattiin sinipunayhteistyön aikaan. Eurokokoomuksen ja -sosialistien uudesti löydetty yhteistyö on suuri muutos viime kaudesta, jolloin valtaa käytti kokoomus liberaalien avulla. Vaikka laajentuminen auttoi liberaaliryhmää kirimään kiinni kahden jättiläisryhmän kaulaa, liberaalit ovat menettämässä otteensa parlamentissa.
Kahden suuren ryhmän tärkein tavoite on turvata parlamentin vaikutusvalta suhteessa muihin unionin toimielimiin. Parlamentti voi käyttää valtaansa vain, jos sen ääni on riittävän yhtenäinen ja se kykenee suurella enemmistöllä esittämään vaatimuksensa komissiolle ja neuvostolle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että parlamentin on saavutettava ainakin isoimmissa asioissa absoluuttinen enemmistö, johon vaaditaan 367 mepin tuki. Liberaalien äänet eivät riitä kummankaan ison ryhmän kanssa saavuttamaan tätä ehdotonta enemmistöä.
Laajentuminen on poikinut myös uutta yhteistyötä tiettyjen europarlamentin kansallisten delegaatioiden välillä. Parlamenttia ovat perinteisesti hallinneet Saksan ja Ranskan ja joskus myös Saksan ja Espanjan delegaatiot. Vanhat valta-akselit eivät suinkaan ole kadonneet, mutta muun muassa kiistat Irakin sodan oikeutuksesta ja erimielisyydet EU-budjetista ovat nakertaneet luottamusta kumppaneiden kesken. Samalla kun vanhat toverit torailevat, uusi allianssi Saksan ja Britannian välillä on nostamassa päätään.
Saksan ja Britannian delegaatiot ovat tehneet yhteistyötä erityisesti kokoomuksen ryhmässä EPP:ssä. Kaksi suurta ovat hallinneet järjestäytymiskokouksia sekä tehneet yhteistä poliittista strategiatyötä, jota tuttavallisemmin myös junttaukseksi kutsutaan.
Yksi syy yhteistyölle lienee Ranskan ja Espanjan aseman heikkeneminen. Ranskan keskustaoikeistolainen UDF-puolue loikkasi johtajansa François Bayrun henkilökohtaisen opportunismin siivittämänä liberaaleihin ja Ranskan delegaatio on siksi vain varjo entisestään. Toisaalta Espanjan kansanpuolue on edelleen shokissa hävittyään keväiset vaalit, joiden lopputulokseen Madridin järkyttävät terrori-iskut vaikuttivat.
Samanlainen liittouma nähtiin myös parlamentin sosialistiryhmässä.Tosin PSE:ssä Saksa ja Britannia eivät saaneet omaa miestään parlamentin puhemieheksi, vaan joutuivat katselemaan vierestä ranskalais-iberialaisen akselin jyräämistä. Myös komission puheenjohtajavaalissa Blairille ja Schröderille uskolliset sosialistit joutuivat pettymään ryhmän vetäessä viime metreillä tukensa kokoomuksen Barrosolta.
On syytä olettaa, että Saksa ja Britannia ovat lähentymässä toisiaan myös muissa toimielimissä. Molemmat jäsenvaltiot - tosin eri syistä - ovat muun muassa aina olleet laajentumisen innokkaimpia puolestapuhujia. Saksalla ja Britannialla on samanlaisia tavoitteita myös EU:n budjettiuudistuksen suhteen. Suurimpana rahoittajana Saksa on tietoinen siitä, ettei sen jäsenmaksun alentaminen ole mahdollista, ellei koko EU-budjettia pienennetä.
Toisaalta Britannia tietää, että sen nauttima, Thatcherin neuvottelema jäsenmaksupalautus aiheuttaa suurta närää muissa jäsenvaltioissa. Mikäli britit haluavat säilyttää oman erikoispykälänsä, he tarvitsevat vahvoja tukijoita.
Yhteinen nimittäjä toivelistalla on myös maatalouspolitiikka. Siinä missä saksalaiset tavoittelevat uudistuksella entistä vihreämpää maatalouspolitiikkaa, britit haluaisivat vähentää maataloustukia ja tehdä maataloudesta entistä markkinaohjautuvampaa. Tärkeää on, että molemmat tietävät joutuvansa taistelemaan Ranskan hallitusta vastaan, mikäli maatalouspolitiikkaan ylipäätään halutaan saada aikaan uudistuksia. Ranskan vastustus on voitettavissa vain, jos kaksi muuta EU:n suurvaltaa yhdistää voimansa - tosin reformien läpimeno ei ole varmaa sittenkään.
Lopullisten arvioiden teko elämästä uudessa, uljaassa unionissa vain muutama kuukausi laajentumisen jälkeen ei ole mahdollista. Varmaa kuitenkin on, että laajentuminen haastaa EU:n rakenteet ja ravistelee status quota. Mutta eiköhän EU pienestä laajentumisshokista selviä - ja kehity entistä kypsemmäksi, tehokkaammaksi ja kansalaisten näkökulmasta järkevämmäksi toimijaksi.