Joonas Nykyri, Juha Löppönen ja Mikko Koivunen kulkevat kaupungilla vähän eri tavalla kuin muut. Silmät tutkailevat tarkasti sisäpihoja, muureja, lyhtypylväitä ja seinien pintoja. Jos ponnistaisi ensin vauhtia kytkentäkaapista, pääsisikö tuon betonikaiteen yli ehjänä?
Nykyri ja Löppönen ovat harrastaneet parkouria pari vuotta. Koivunen määrittelee itsensä "newbieksi": hän on tullut porukkaan mukaan vasta vähän aikaa sitten. Pidempään harrastaneet kaveritkin kertovat yllättyneensä nähtyään vasta aiemmin tänä kesänä televisiosta ohjelman, josta kävi ilmi, että parkouria harrastavat Suomessa muutkin.
Poikien mukaan Oulusta ei vielä löydy kuin muutama parkouraaja, mikä verottaakin harrastusmahdollisuuksia melko paljon.
"Parhaimmillaan laji on silloin, kun ollaan liikkeellä isolla porukalla. Meillä on mennyt vähän yksin juoksemiseksi", Nykyri kertoo.
"Tampereella käydessä oli ihan erilainen meininki, kun mukana oli heti kymmenen harrastajaa", Koivunen jatkaa.
Parkourin idea on edetä kaupunkiympäristössä mahdollisimman suoraa reittiä, esteistä välittämättä. Oulussa ei kolmikon mukaan kuitenkaan ole oikein mahdollisuuksia sellaiseen. Pojat käyvätkin yleensä tietyissä paikoissa temppuja harjoittelemassa.
Myllytullin koulun pihalla voi treenata ainakin kaiteen ja muurin ylityksiä. Lääninhallituksen takaa pojat taas ovat löytäneet jyhkeän betonikolossin, jonka eri tasot mahdollistavat vaikka minkälaisen hyppelyn, kiipeilyn ja kieppumisen.
Pojat näyttävät mallia: Kun yksi ylittää loikkaamalla kahden betonilaatan välin, toinen punnertaa itsensä maasta laatan päälle. Kolmas tarttuu kiinni lyhtypylvääseen, ottaa seinämästä vauhtia ja pyörii käsiensä varassa muutaman kiekan ilmassa.
Asfaltille pojat pudottautuvat pyörimällä, jolloin laskeutumisesta tulee pehmeämpi. Ulkopuolisen silmiin touhu näyttää kivuliaalta, mutta pojat väittävät kivenkovaan, ettei satu mihinkään.
Selityskin löytyy: kolmikolla on takanaan kokemusta taistelulajeista. Löppösen mukaan on varsin yleistä, että parkouraajalla on jokin niistä taustallaan. Taistelulajeista tuttuja ovat ainakin edellä mainitut laskeutumista helpottavat rollit.
Vähän vielä epäilyttää, etteikö betoniesteiden ylittäminen ja asfaltille pudottautuminen muka sattuisi, mutta toisaalta poikien käsivarsissa ei näy yhtään mustelmiakaan. "Jotain pikkuruhjeita ja haavoja on tullut, kun betoni on raapinut käsiä, mutta ei mitään vakavampaa", Löppönen sanoo ja näyttää vakuudeksi kyynärvarsiaan. Niiltäkin säästyisi, jos malttaisi pitää pitkähihaista paitaa ja käsineitä.
Parkourissa tarvitaan joustavat ja riittävän väljät vaatteet. Sopivien kenkien merkitystäkään ei voi kyllin korostaa, sillä esimerkiksi lipsuvilla pohjilla on turha haaveilla seinillä kiipeilystä. Pidon lisäksi kengissä täytyy olla riittävästi iskunvaimennusta.
"Noita esimerkiksi en millään voi ymmärtää", Nykyri osoittaa löysiä skeittikenkiä Löppösen jaloissa.
Pojat harjoittelevat yleensä pari kolme tuntia yhteen menoon. "Sitten alkaa jo tuntua", Koivunen sanoo.
Sopivia paikkoja parkourin harrastamiseen kolmikko kertoo löytävänsä kahdella tavalla. "Joko muilla asioilla liikkuessa huomaa yhtäkkiä hyvän paikan tai sitten valitaan arkkitehtonisesti sopiva alue ja lähdetään etsimään", Nykyri kertoo.
"Arkkitehtonisesti sopiva" tarkoittaa käytännössä modernia rakentamista, betonirakenteita ja metallisia kaiteita. Puurakenteet ovat yleensä tarkoitukseen liian huteria ja tikkuisia.
Oulusta on poikien mukaan melko hankala löytää hyviä paikkoja, sillä kaupungissa on paljon vinokattoja eikä pinnanmuodoistakaan juuri voida puhua. "Vaikka oikeastaan ei saisi valittaa, ettei paikkoja ole, vaan niitä pitäisi keksiä", Nykyri selventää parkourin periaatteita.
Mutta mitä järkeä parkourissa on? Eikö kaupungissa muka voi liikkua aivan tavallisesti katuja pitkin?
Nykyri, Löppönen ja Koivunen löytävät montakin syytä parkourin viehätykseen. Heistä se paitsi näyttää myös tuntuu hienolta. Kaikki on kiinni itsestä - taidoista ja uskalluksesta. Pintoja oppii käyttämään hyväksi aivan uudella tavalla, ja liikkeistäkin tulee harjoittelun myötä koko ajan sulavampia.
Pojille parkour on enemmän tyyli kuin harrastus. Nykyri esimerkiksi kertoo viihtyvänsä nykyisin aina niissä vaatteissa, joita hän käyttää seinillä kiipeillessään.
"Parkour on puhdasta katumeininkiä omilla ehdoilla ja ilman välineitä", Nykyri tiivistää.
On parkourilla filosofiansakin, mutta siihen pojat eivät ole jaksaneet kovin syvällisesti perehtyä. Oleellista heidän mielestään on ympäristön näkeminen uudella tavalla. Kaupungissa ei aina tarvitse liikkua niin kuin arkkitehdit ovat ajatelleet.
"Kyllähän tässä on ainakin näkemys Oulusta muuttunut. Kaupunki on jotenkin laajentunut, kun on oppinut katsomaan sisäpihoillekin", Löppönen miettii.
Ohikulkijoita poikien touhut ihmetyttävät. Tavallisesti temppuilu saa ihmiset hymyilemään, mutta ihan kaikkia se ei miellytä. Pahimmillaan poikien kannassa on ollut poliisikin, kun joku on tehnyt ilmoituksen murtovarkaista.
Yleisin parkouraajien hätistelijä on poikien mukaan vartija - ehkä siitäkin syystä, että nämä pelkäävät olevansa vastuussa, jos jotain sattuu. Mikäli touhu jotakuta häiritsee, pojat kertovat poistuvansa suosiolla. Tarkoitus ei ole olla haitaksi kenellekään.
"Minulle on sanottu, että sehän on vandalismia, jos ylittää aitoja", Löppönen nauraa. Hetken päästä kaikki kolme hyppäävät taas peräkanaa muurin yli.