Yliopistosairaalan tiloissa toimiva Oulun seudun yhteispäivystys nilkuttaa edelleen ja pahasti, vielä vuosia toiminnan aloittamisen jälkeen. Muuhun päätelmään ei voi tulla Kalevan Lukijan sivulla viime sunnuntaina julkaistun kirjoituksen perusteella. Sen mukaanhan 84-vuotias kommunikointikyvytön sotainvalidi joutui makaamaan päivystyksessä ensimmäisellä käynnillä ilman lääkkeitä, juotavaa ja WC:ssä käyntiä 14 tuntia, toisella kerralla paria päivää myöhemmin peräti 24 tuntia.
On syytä toivoa, että heitteillejättöä muistuttava tapaus on äärimmäinen esimerkki yhteispäivystyksen toimimattomuudesta. Tietoja lyhyemmistä mutta silti aivan liian pitkistä iäkkäitä potilaita koskevista odotusajoista kuulee kuitenkin tavan takaa. Enää pitkään aikaan ei ole voinut olla kyse alkukankeudesta tai siitä, ettei henkilöstö hallitsisi tietokoneiden tai niiden ohjelmien käyttöä. Taustalla ovat paljon perustavammat ongelmat: yhteispäivystys pyörii nähtävästi aivan liian pienillä resursseilla.
Päivystyksen henkilöstön vahvuutta ei ole mielekästä rakentaa siten, että potilaat voisivat saavuttuaan olettaa saman tien pääsevänsä lääkärin puheille. Silti olennaisesti nykyistä parempaan pitää päästä. Nyt sivistysvaltion kansalaisia kohdellaan epäinhimillisesti. Se että potilas pääsee sairaalan tiloihin odottamaan lääkärin tai hoitajan tapaamista, ei vielä ole hoitoa.
Päivystyksen pulmat eivät ole vain Oulun seudun päänsärky. Se ei kuitenkaan saa olla veruke sille, että asiaa katsotaan vauraassa Oulussa ja muissa Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiriin kunnissa jatkuvasti läpi sormien. Päävastuun yhteispäivystyksen tilasta kantavat sairaalajohto sekä sairaanhoitopiirin valtuuston avainhenkilöt ja hallitus. Vai ovatko kuntayhtymä ja yliopistosairaalan erityisvastuualue liian mammuttimaisia niiden kontrolloitaviksi?
Yhteispäivystyksessä varmaankin pyritään tekemään se, mikä pystytään, mutta toimintatavoissa ja -kulttuurissa on sielläkin tarkistamista. Pitkään hoitoa odottavien potilaiden oloa helpottaisi jo se, jos heidän vointiaan edes silloin tällöin tiedusteltaisiin -- puhumattakaan siitä, että heidän perustarpeistaan huolehdittaisiin.
Isänsä kohtelusta aiheesta järkyttynyt kirjoittaja vertasi tapausta kokemuksiinsa Saksasta ja totesi, että suomalaisilla veronmaksajilla pitäisi terveydenhuollossa olla oikeus saada ihmisarvoista kohtelua. Kirjoittaja on oikeassa, mutta rikkaassa maassa inhimillisen hoidon saanti ei saa olla kiinni potilaan veronmaksukyvystä.