Monet kuvaavat Oulujokea elämän virraksi. Sitä se on ihan kirjaimellisesti, sillä joesta pumpatun juomaveden piirissä on lähes 126 000 asukasta, vesiveljeä. Ihmisen koostumuksesta 60--80 prosenttia on vettä, ja vaikka osa nesteestä tulee muualla tuotetusta ruuasta ja juomasta, suuri osa Oulun asukkaan vesimäärästä on peräisin Oulujoesta.
Kunnallinen vesihuolto on toiminut 102 vuotta, joten jopa kolme--neljä sukupolvea oululaislapsia on kellunut jo äidin kohdussa Oulujoessa.
Oululaiset rakastavat jokeaan, vaikka eivät aina kohtele sitä hyvin. Jokeen liittyvä historia kiehtoo, ja virkistyskäytöstä tulee entistä tärkeämpi. Jokivarsi on myös monen kaupunkilaisen työ- ja asuinpaikka. Ja edelleen on poikajoukkoja, jotka jokivarren puuhissaan kasvavat niin yhteen Oulujoen kanssa, että siitä jää pakottava halu palata takaisin. Kuin lohet kotijoelle.
Eeva Heiska nuuhkii vettä
Oulun Veden käyttöpäällikkö Eeva Heiska valvoo, että oululaisten hanoista valuu mahdollisimman hyvälaatuista juomavettä. Vaikka Kurkelanrannan työhuoneen ikkunasta ei ole jokimaisemaa, joki on kaiken aikaa mielessä, myös vapaa-aikana.
"Ravintolassa on joskus pitelemistä, kun pöytään tuodaan vesikannu. Haluaisin päästä heti haistamaan sitä vettä", Eeva Heiska nauraa tottumuksilleen. Saman hän tekee vertailun vuoksi matkoillaan muihin kaupunkeihin.
"Laadun toteamiseksi vettä pitäisi päästä haistamaan heti, kun se on laskettu kannuun. Hajuaisti kertoo paremmin kuin makuaisti, onko vedessä sivumakua esimerkiksi kloorista", Heiska selventää. Hän vakuuttaa kirkkain silmin, että Oulussa juodaan erittäin hyvälaatuista vettä. "Juomavettä koskevia valituksia on nykyisin vähän, ja niidenkin vähäistenkin syyksi paljastuu useimmiten talon putkistojen kunto."
Oulujoesta pumpataan vuodessa reilut 10 miljoonaa kuutiota vettä. Jos määrä ohjattaisiin kerralla varastoon, Oulujoen hanaa tarvitsisi pitää auki vain puoli vuorokautta, joen keskivirtaamalla laskettuna. Yhtä asukasta kohden vuorokautinen käyttö on 135 litraa. Eipä kuulosta paljolta, mutta vuoden mittaan siitä kertyy 50 kuutiota. Aika komea vesipatsas, jos kuutiot pinotaan päällekkäin. Vesipylvään pinta lilluisi yli kymmenenkerroksisen kerrostalon katon tasolla.
Vesi imaistaan Kurkelanrannan ja Hintan puhdistamojen kohdalla joesta neljän metrin syvyydestä. Puhdistamon altaissa vesi saa monet käsittelyt ja suodatukset, ja varsinkin otsonointi ja aktiivihiilisuodatus on parantanut veden laadun reippaasti alle ohjearvojen. Lain mukaan juomavedessä saa olla korkeintaan 20 milligrammaa humusta litrassa. Oulun juomavedessä sitä on 2--4 milligrammaa.
Eeva Heiska on kuitenkin huolestunut laadun puolesta. "Nyt on tapahtunut ilmiö, jolle emme ole löytäneet vielä selitystä. Kun katsotaan jokiveden humuspitoisuutta pitkällä aikavälillä, siinä piikkeinä näkyvät kevät- ja syystulvien tuomat humusmäärät. Kahden piikin välissä on kuitenkin aina ollut laakso, mutta viime syksystä tätä laaksoa ei ole syntynyt. Humuspitoisuus pysyi korkealla talven läpi."
"Tämä tarkoittaa sitä, että joudumme varaamaan normaalia enemmän kemikaaleja. Viime vuonna saostukseen käytettiin 840 tonnia kemikaaleja, nyt arvio on jo 1 000 tonnia. Se on kallista, ja aiheuttaa myös paineita vesimaksuihin", Heiska huomauttaa. Syyt korkeaan humuspitoisuuteen ovat vielä arvailuja. Viime kesän runsaat sateet saattoivat lähettää jokeen tavallista suuremmat humusmäärät turvesoilta ja metsäojituksista.
Jokivarren mattopyykkäreitä Eeva Heiska ei halua syyllistää. Irtoava lika on kuitenkin pisara meressä, vaikka tietysti vesiä pitää suojella kaikin keinoin.
Jussi Turkka on nähnyt muutokset
Jussi ja Maija Turkka muistelevat entistä Oulujokea joen varteen rakennetun kesämökin kuistilla. Talo on ylempänä tien varressa, mutta sieltäkin on näkymä joelle ja Turkansaareen. Ympärillä levittäytyvät sukupolvet Turkkien omistuksessa olleet maat. 75-vuotiaan Jussi Turkan työtä pelloilla jatkaa hänen poikansa. Muutkin naapurit ovat läheisiä sukulaisia.
Turkan pellot jokivarressa lähellä kaupunkia herättävät kiinnostusta. "Vähän väliä meille poikkeaa tontin kyselijöitä", Maija Turkka kertoo. "Mutta en myy", Jussi Turkka tokaisee perään.
Jussi Turkka on kasvanut yhteen joen elämän kanssa. "Olen ollut mukana kalastamassa viimeisiä taimenia vapaana virtaavasta Oulujoesta", hän kertoo. Vaikka lohimäärät Oulujoessa romahtivat jo 1800-luvun puolella, punalihaista kalaa riitti ennen voimaloita. "Kerran isä sai yhdellä nuotalla lohta 1 200 kiloa. Suurin lohi painoi 32 kiloa."
Muistoissa ovat myös tukinuitot ja joki kulkureittinä. "Silloin ennen joki oli tällä kohden melko tasan puolen kilometrin levyinen. Joen syvyys oli meidän kohdalla 11,5 metriä, nyt enää kuusi metriä." Lietettä on pohjassa paksulti, ja sukellusta harrastava poika on kertonut, että pohjassa on tiheässä tappeja uiton aikaisista rakenteista.
Jussi Turkka vakuuttaa, että viljelijät haluavat myös suojella jokea. "Olemme rakentaneet suojavyöhykkeitä, ja omin kustannuksin saostusaltaat ja pumput. Viljelymenetelmät ovat kehittyneet niin, ettei pelloilta pitäisi valua enää ravinteita jokeen."
Hän esittelee, kuinka pojan suorakylvökone ei vaadi maan muokkausta, vaan laippa viiltää maahan täsmälleen halutun syvyisen vaon, pudottaa siihen siemenen, täsmäannoksen lannoitetta ja kääntää maan takaisin kylvön päälle. "Siinä säästyy ympäristö, kun maan pinnalle ei jää lannoitetta, jonka sade huuhtoisi jokeen. Ja säästyy siinä myös rutkasti työtä, polttoainetta ja lannoitettakin", Turkka kiittelee kehityksen kehittymistä.
Innokas kalamies innostuu jossitteluun. "Ajatella, jos jokea ei olisi valjastettu! Millainen olisi Merikoski, millainen turismi sen ympärillä kukoistaisi. Kyllä siinä kosken varressa olisi hotelli poikineen ja kalastusturisteja", Turkka pohtii.
Turkan mielikuvitus lennättää myös kuvitelmiin, että tapahtuisi onnettomuus. "Jos maapato sortuisi... Onhan se jo nähty millaiset luonnonvoimat voivat olla", hän viittaa tsunamiin. "Kyllä joki saisi hirvittää tuhoa aikaan. Vesi virtaisi Isokatua pitkin..." Pahempaa ei osaa kuvitellakaan.
Ahti Sipola valvoo patoja
Koneasentaja Ahti Sipola valvoo Merikosken voimalaitoksessa, että edes pientä pahaa ei pääse tapahtumaan. Hän muistaa tulvasyksyn lokakuussa 1998, jolloin joki ei tahtonut enää pysyä uomassaan. Joen virtaama oli silloin 870 kuutiota sekunnissa. Voimalaitoksen koneistovirtaama on 450 kuutiota sekunnissa, eli sen yli menevä määrä joudutaan juoksuttamaan turbiinien ohi patoluukkujen kautta.
Silloin lokakuussa koneet lauloivat täysillä, vettä ryöppysi patoluukuista ja Ahti Sipola ravasi pitkin rantoja myöhään yöhön. "Ajattelin maanomistajia ja mökkiläisiä, ettei omaisuus kastuisi. Missä vesi yritti ylös ojista, siellä padottiin ja lapiopelilläkin vuotoja tukittiin", Sipola muistelee. "Vettä juoksutettiin ohi senkin uhalla, että tehoja meni. Jokivarressa ei sitten tapahtunut isompia vahinkoja."
Ahti Sipola on Oulujoella paljon vartijana. Tehtäviin kuuluu voimalaitoksen huolto ja kunnossapito, kalatien päivittäinen kunnossapito, kaikkien patorakenteiden ja padotuskorkeuteen liittyvien salaojien valvonta. "Mielekästä työtä, kun sitä paitsi voin itse suunnitella mitä ja missä järjestyksessä teen. Tänne töihin tullessani parikymmentä vuotta sitten en tosin ymmärtänyt voimalaitoksesta muuta kuin että vesi tulee ja menee", hän kertoo.
Ahti Sipolan suhde jokeen on läheinen myös vapaa-ajan kautta. Mies on joen varrella varttunut ja innokas kalamies, joskin hän kalastelee mieluummin omassa rauhassa Iijoella kuin ruuhkassa Oulujoen suistossa. Kotijoen tilaa tulee kyllä seurattua vapaa-aikanakin. Lämpimän kesän huomaa joessa, nopeimmin siinä lilluvien pullojen määrästä. "Hyvänä kesänä keräämme haavilla joesta sellaiset 300--400 pulloa. Niillä hankkii hyvin talven kahvirahat", Sipola naureskelee.
Juhannuksen alla joen virtaama on rauhoittunut, kun tulvavedet ovat jo menneet. Virtaama on keskimääräisen minimin tasoa, sellaiset 50 kuutiota sekunnissa. Voimalaitoksessa tehdään huoltotöitä, ja vain keskimmäinen kolmesta koneesta jauhaa sähköä.
Yläjuoksusta, 11 metrin korkeudesta vesi virtaa turbiinien siipiin 12 metriä syvien välppäaltaiden kautta. Kolmoskoneen välppämonttu oli juhannuksen alla jo putsattu moskasta, ja ykköskoneen altaan tyhjennys oli lopuillaan. Ahti Sipola kauhoi koneella pohjalle ja välppään -- altaan seinän kokoiseen kalterimaiseen ritilään -- tarttunutta roskaa jätelavalle.
Jätelavalle nousi puunrunkoja ja oksia, heinää, muoviriekaleita, sipsipusseja, ruuvirasia, kengänpohjallisten pakkauspussi, kaikkea mitä luonto ja ihminen on jokeen viskannut. Joskus altaaseen on pysähtynyt laitureita, veneen raatoja, sohvakin, ja ikävä kyllä "väsyneitä uimareita", keskimäärin kaksi ruumista vuodessa.
Tällä kertaa pohjalla näkyy vain roskaa, moskaa ja tyvestä veistetty joukuusi, jonka neulaset ovat vedessä pysyneet kiinni ja säilyneet vihreinä.
Kun pohjalla on enää vain noin saavillinen vettä, moskan keskellä välähtää hopeinen kylki. Se on lohi! Kohta vieressä potkaisee toinenkin pyrstö. Ahti Sipola kiipeää laskukoriin, ja vintturi laskee kalamiehen kuivalle apajalle.
Lohet ovat noin metrin mittaisia, talven joessa viettäneitä kaloja. Normaalisti tuon mittainen lohi painaisi kymmenen kiloa, mutta nämä ovat laihtuneita, jo kaikkensa antaneita. Painoksi arvellaan viisi-kuusi kiloa. Lohet ovat viime vuonna nousseet Oulujokeen kalatietä pitkin, ja nyt ne olivat paluumatkalla mereen.
Ahti Sipola kiikuttaa ylös nostetun kalan pikajuoksua kalahautomon vesialtaaseen virkoamaan. Lohi aukoo suutaan kuin henkensä hädässä. Toinen lohi näyttää siltä, että se henki taisi juuri lähteä. Jos kalat toipuvat tästä stressistä, ne lasketaan meren puolelle. Kuolleet kuopataan, sillä ruuaksi näistä ei nyt ole.
Keisujen koti ja työ jokivarressa
Maikkulan kartanon isäntämiehenä hyörivä Pekka Keisu nosti edellisviikolla joesta erinomaisesti ruuaksi kelvanneet kaksi parikiloista taimenta. Leena ja Mikko Keisun poika on myös elämänsä joen varressa kasvanut, sillä Keisut muuttivat Kempeleestä isoon omakotitaloon Erkkolan sillan kupeeseen -- siltaa ei tosin vielä silloin ollut -- vuonna 1985.
Jokivarsi kaupungissa on haluttua ja siksi hintavaa asuinseutua. Keisujen halu jokivarteen oli enemmän isännän haave, hän kun oli joen poikia Tornionjokivarresta. Leena Keisu, kuuden lapsen äiti, muistaa kuinka hän oli aluksi myös peloissaan painajaisiin asti joen vuoksi. Perheessä on kahdet kaksoset, heistä nuoremmat syntyivät samana vuonna kun talo valmistui. Miehen piti rakentaa verkkoaita rantaan suojaksi.
"Mutta kun isommat lapset kävivät uimassa ja joki tuli tutuksi, minäkin rauhoituin. Nyt en voisi kuvitella asuvani muualla kuin joen varressa, vaikka olen syntynyt Kallaveden järven äärellä. Eikä merikään ole tuntunut omalta jutulta." Keisuilla on jo viisi lastenlasta, joita nyt vuorostaan vahditaan rannassa silmä kovana. Uutta aitaa ei ole kuitenkaan rakennettu.
Mikko Keisu selittää viehtymystään jokeen sillä, että se on niin elävä. "Sehän liikkuu koko ajan." Kotona sillan korvassa yrittäjäpariskunta ei ehdi paljon viettää aikaansa, mutta onpa heidän omistama Maikkulan kartanokin saman joen varressa, vastarannalla muutama kilometri yläjuoksun suuntaan.
Kulttuurihistoriaan hurahtanut Mikko Keisu on täällä elementissään ja sanoo sen olevan tarttuvaa lajia. Kartanolla jokimaisemissa pyörii työntekijöiden joukossa Keisun tuttuja, jotka vain tulevat paikalle ja haluavat tehdä siellä hommia halonhakkuusta eläinten ruokkimiseen.
Mikko Keisu haluaisi, että jokivarren kulttuuriympäristöä pidettäisiin yllä luonnollisin ja perinteisin keinoin, niittämällä ja laiduntamalla. "Lampaat ovat helppohoitoisia ja tehokkaita maiseman hoitajia, kumma ettei niistä olla kiinnostuneita." Keisu arvelee, että paljon valitettu seikka eli joessa uiva irtoheinä, ei ole peräisin mökkiläisten ruohonleikkureista vaan rantaniityiltä, joita ei enää niitetä eikä laidunneta. "Kuollut heinä irtoaa ja siirtyy tulvavesissä jokeen."
Tuiran pojilla hieno uimapaikka
Kesäkuun alkupuolella ennen juhannusta on ehtinyt olla jo hellepäivä, mutta viileämpikään keli ei pelota Tuiran uimarannalla polskuttelevia poikia, 13-vuotiaita Henri Virkkusta, Matti Koposta ja Petteri Martikaista sekä 11-vuotiasta Aleksi Kaletonia. "Ihan lämmintä, 18-asteista vettä", pojat vakuuttavat vedessä. Hiukset ovat liimaantuneet päätä pitkin ja jo ruskettuneella iholla helmeilee vesipisaroita. Ne kimaltelevat kilpaa auringon kilottaman joen pinnan kanssa.
Pojat asuvat Tuiran uimarannan lähellä, ja joki on heidän mielestään paras uimapaikka Oulussa, vaikka vesi lämpeneekin hitaammin kuin järvissä ja meressä. Mutta Tuirassa ovat mainiot mattolaiturit, joilta on hyvä sukeltaa ja hyppiä eri tyyleillä. Pojat ovat heti valmiita esittelemään taitojaan, vaikka lämpimämpi on, kun pysyttelee vain vedessä, ainakin Aleksin mielestä.
Näin menee poikasten kesä. Heti kun aurinko paistaa, tavataan uimarannalla. Pilvisille päiville löytyy jokivarressa aivan omat jutut, joita sitten joskus on mukava muistella, kun palataan kotijoelle --kuin ne lohet.