Edellisestä lamasta Suomi nostettiin vientivetoisella politiikalla. Nyt on löydettävä toiset keinot. Murskaavan työttömyyden estäminen vaatii vanhojen oppien unohtamista.
Armeijasta tavataan sanoa, että se valmistautuu aina edelliseen sotaan. Talouspolitiikassa näyttää olevan samaa vaivaa. Viime laman torjuntataistelut käytiin vientivetoisilla operaatioilla, jotka Esko Ahon hallitus aloitti ja joita Paavo Lipposen joukko jatkoi.
Lopputuloksena oli läpimurto, jossa Nokian johtama teknoklusteri ilmaantui salaiseksi aseeksi.
Nyt vuorostaan kauhulla katsellaan, kuinka lama on marssinut suoraan vientivetoisen rintaman läpi ja kuinka yritysten lippuja hinataan alas antautumisen merkkinä tuotantolaitoksessa toisensa jälkeen.
Talouden kenraalit näyttävät havahtuneen siihen, että taktiikkaa on muutettava perusteellisesti. Suunnittelutauluilla hahmotellaan maahan uutta kasvustrategiaa, kun entinen vientiteollisuus ei enää kanna. Talouspolitiikan päämajoissa pohditaan, voidaanko tuotannon rakennetta jotenkin muuttaa vähemmän suhdanneherkäksi.
Samaan aikaan varaudutaan siihen, että tappioita tulee lisää. Talousviisaat ovat alkaneet puhua ensi talvena odottavista 13-14 prosentin työttömyysluvuista. Joka neljäs nuori on jo työttömänä.
Kun tämä jatkuu aikansa, se tietää yhä kasvavaa syrjäytyneiden määrää. Eikä missään nimessä ole varaa siihen, että Suomen tulevaisuus löytyy notkumasta ostareiden penkeiltä.
Työttömyyden ja etenkin nuorisotyöttömyyden nujertamiseksi on tehtävä kaikki voitava. Pitäisi vain tietää, mitä se on. Maan pahimmasta nuorisotyöttömyydestä kärsivä Oulu on asiaa viime ajat yrittänyt miettiä asiaa tosissaan, mutta todella vaikuttavien keinojen löytyminen ei ole helppoa.
Valtiollakin on valintojen paikka, ja hallitus on oikeilla jäljillä. Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen sanoi perjantaina, että valintatilanteessa otetaan mieluummin lisävelkaa kuin annetaan työttömyyden kasvaa kohtuuttomaksi.
Elvytys työttömyyden pitämiseksi kurissa on välttämätöntä ensiapua, vaikka velka kasvaisi. Sillä ei silti kriisiä voiteta. Edelleen puuttuu kattava näkemys talouden uudesta suunnasta.
Siinä asiassa Suomi ei ole yksin, vaan useimmat muutkin länsimaat ovat pahasti eksyksissä. Britannian tuoreet taloustiedot olivat kehnompia kuin osattiin odottaa. Suomen työttömyys itse asiassa on yhä EU:n keskiarvon alapuolella. Ruotsinkin luvut ovat nyt kehnommat, Baltian maista puhumattakaan. Espanja hätyyttää jo 20 prosentin kaameaa rajaa.
Mutta kestämätöntä kehitys on yhtä kaikki. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus ei onnistu, jos meno jatkuu tällaisena.
Nyt katoava tuotanto ei palaa. Uutena kasvualana mainitaan useimmin ympäristöteknologia - mutta niin se mainitaan kaikkialla muuallakin. Kilpailusta alalla tulee erittäin kovaa, ja puhdas teknologia noudattaa sekin markkinatalouden lakeja: tuotanto tapahtuu siellä, missä se on halvinta.
Missä vahvuus siis olisi? Puuosaamisessa, muovin ja betonin korvaamisessa innovatiivisilla puutuotteilla, puurakentamisessa, älypapereissa? Ehkä. On vain näkynyt kovin vähän mitään, missä puhe ympäristöteknologian mahdollisuuksista muuttuu kannustukseksi, täsmätueksi tai määrätietoiseksi toiminnaksi.
Ei voi jäädä odottamaan, että ajat muuttuvat paremmiksi. Sen sijaan on itse yritettävä muuttaa niitä aikoja. Sankareita ovat nyt ne yrittäjät ja yritykset, jotka uskaltavat kokeilla jotain aivan uutta.