EU-maat pystyivät vaivoin päättämään osallistumisestaan YK:n Libanon-operaatioon. Vielä vaikeampaa voi olla edessä.
Euroopan unionin ylimääräinen ulkoministerikokous oli ratkaiseva askel sille, tulisiko YK:n turvallisuusneuvoston päätöksestä lähettää jopa 15 000 rauhanturvaajaa eteläiseen Libanoniin yhtään mitään. Niin kuin EU:ssa on tapa, päätöksiä tehtiin vasta viime tipassa.
Viivyttely koetteli YK:n ja EU:n uskottavuutta, mutta sille oli myös ymmärrettäviä perusteita. Turvallisuusneuvoston ensimmäinen päätöslauselma jätti rauhanturvaajien voimankäyttösäännöksiä ja tehtäviä koskeneita epäselvyyksiä, jotka on toivottavasti nyt ratkaistu.
Vaikka unionimaat punnersivat päätöksen, sen tehneitä voi syystä kutsua haluttomien koalitioksi. Erityisesti Ranska pelasi kovaa peliä soutamalla ja huopaamalla. Se ilmoittautui ensin halukkaaksi johtamaan operaatiota ja lähettämään jopa 5 000 sotilasta. Määrä tipahti välillä pariin sataan, ja vielä torstaina presidentti Jacques Chirac kyseli, tarvitseeko Libanoniin lähettää muutamaa tuhatta sotilasta enempää.
Sen sijaan Italian uusi hallitus osoitti johtajuutta silloin kun muut epäröivät. Italia lähettää ainakin EU-maista suurimman joukkomäärän, 3 000 sotilasta. Italia saa palkinnoksi operaation kenttäjohdon Ranskan jälkeen ja lisäksi kenraalinsa operaation johtopaikalle YK:n päämajaan.
Operaatioon kohdistuu valtavia ja vastakkaisia odotuksia. Hizbollahin tuhoamista yrittänyt Israel odottaa, että YK-joukkojen tukema Libanonin armeija riisuisi äärijärjestön aseista ja tukkisi sille Syyrian kautta kulkevat asevirrat. YK:n pääsihteeri Kofi Annan sanoi kuitenkin, ettei Hizbollahia riisuta aseista väkisin.
Myös sotilaitaan lähettävät EU-maat ovat tehneet selväksi, että Hizbollahin riisuminen aseista kuuluu Libanonille. Avainkysymys on, riittääkö Libanonin voima ja tahto siihen YK-joukkojenkaan tuella. Rauhanturvaajia ei edes sijoiteta Libanonin ja Syyrian raja-alueelle sen jälkeen kun Syyria oli ilmoittanut uhmakkaasti, että se pitäisi tällaista vihamielisenä tekona.
Libanon luonnollisesti odottaa, että Israel vetää joukkonsa pois ja että Israelin hyökkäyksen aiheuttamia valtaisia tuhoja päästään korjaamaan. Tilannetta vain mutkistaa, että pääministeri Ehud Olmertin hallitus ja Israelin asevoimien johto ovat joutuneet murhaavan arvostelun kohteeksi epäonnistuneen sotaretken jälkeen. Kovaa linjaa ajavat voimat saattavat voimistua entisestään Israelissa.
YK-joukkojen voimankäyttövaltuuksien yksityiskohtia ei ole kerrottu julki. Toisin kuin YK-operaatioissa yleensä, joukoille annetaan nähtävästi lupa käyttää tarvittaessa myös raskaita aseita. Uutta on sekin, ettei YK:n sihteeristöllä ole edustajaa kentällä toimivassa sotilaallisessa johtoportaassa. Tämän on usein katsottu vaikeuttavan päätöksentekoa.
Suomi on varautunut antamaan operaatioon enintään 250 sotilaan vahvuisen pioneerikomppanian. Vaikka lopullista päätöstä ei ole vielä tehty, annetuista lupauksista on enää vaikea, jollei mahdoton perääntyä. Joka tapauksessa on välttämätöntä, että myös koko eduskuntaa kuullaan ennen kuin vihreää valoa todennäköisesti näytetään.
YK-joukkojen mandaatti on aluksi vain vuoden mittainen. On hyvä muistaa, että tällaiset operaatiot venyvät helposti paljon pidemmiksi. Ei voi kuin valitella, miksi ulkopolitiikassaan YK:n tärkeydestä muutoin elämöivät pohjoismaiset kumppanit torjuivat Suomen esityksen yhteispohjoismaisesta pataljoonasta ja osallistuvat operaatioon ehkä vain merivoimillaan.