Ruotsalaistutkijan ehdotus pohjoismaiden liittovaltiosta, jonka keulakuva olisi Tanskan kuningatar, oli erinomainen. Ei tosin ideassa mitään järkeä ole mutta on hyvä merkki, että tällaistakin voi joku pohtia.
Pohjoismaiden neuvosto on ollut koolla Tukholmassa. Paljon siitä ei ulospäin kuulunut. Ei ketään ulkopuolisia oikeasti kiinnosta, mitä vaikkapa neuvoston sosiaalidemokraattinen ryhmä keskuudessaan miettii.
Aika ajoin kuulee puhetta siitä, että pohjoismainen yhteistyö on aikansa elänyttä. Sen muodollisissa rakenteissa epäilemättä on yhä korjaamisen varaa, vaikka remontteja on jo tehty. Mutta pohjimmiltaan tosiasia on, että pohjoismainen yhteys on kaikille viidelle maalle - Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti - aivan elintärkeää, jopa niiden elinehto. Kyse vain on siinä syvemmistä asioista kuin yhteistyön muodoista.
Kuten hyvin tiedetään, pohjoismaiden EU-, euro- ja Nato-ratkaisut ovat keskenään aivan erilaisia. Jokainen maa on tehnyt päätökset omista lähtökohdistaan, kuten pitääkin. Luottamukseen se ei ole vaikuttanut: Suomi on saanut sisäpiirin Nato-tietoa Norjalta, Norja EU-tietoa Suomelta.
Suomi linjasi keväällä EU-selonteossaan tavoitteeksi, että kaikki pohjoismaat olisivat EU:n jäseniä. Islannin ja myös Norjan EU-jäsenyyttä ovat ääneen toivoneet esimerkiksi pääministeri Matti Vanhanen ja ulkoministeri Alexander Stubb.
Ei yleensä ole tapana, että yhden maan hallitus kertoo toiselle, mitä sen pitäisi tehdä. Pohjoismaisissa kuvioissa siitä ei hälyä nouse. Sana on vapaa. Jopa niin vapaa, että ruotsalainen historioitsija Gunnar Wetterberg saattoi PN:n istunnon alla lehtiartikkelissa ehdottaa pohjoismaista liittovaltiota, jonka keulakuvaksi hän istutti Tanskan kuningattaren Margareetan.
Pääministerit torjuivat hymähdellen ehdotuksen, joka tosielämässä on tietysti toteuttamiskelvoton. Moinen liittovaltio ei olisi mitenkään toimiva, vaikka se tilastoissa melkoinen eurooppalainen voimapesä olisi. Silti: mikä on se toinen valtioyhteisö, johon Suomea voisi tällä tavoin edes ajatusleikkinä istuttaa? Ei sellaista ole. Jotain tämä kertoo pohjoismaisuudesta itsestään.
Aikanaan Pohjoismaiden neuvosto oli Suomelle eräänlainen henkireikä länteen. Samantapainen rooli sillä oli myöhemmin, kun Baltian maat olivat juuri itsenäistyneet ja tarvitsivat kipeästi luontevia foorumeita itselleen.
Takavuosien konkreettisiin saavutuksiin kuuluvat passivapaus ja yhteiset työmarkkinat. Silti tietty luontevuus puuttui. Suomen ja Norjan poliittisissa väleissä oli jännitettä koko Kekkosen ajan.
Nyt kannattaa mennä Tornioon ja Haaparantaan katsomaan, millainen pohjoismainen valtioraja on parhaimmillaan: sitä on vaikea edes huomata.
PN:n kokousten muodollinen merkitys on selvästi vähentynyt. Silti todellinen pohjoismainen yhteistyö hallitusten välillä on erittäin vahvaa. Tuorein esimerkki on puolustuksessa, jossa yhteiset linjaukset koko ajan tiivistyvät. Afganistanissa Suomi, Ruotsi ja Norja toimivat rinta rinnan.
Tämä kaikki olisi mahdotonta, ellei taustalla olisi aidosti yhteiskuntien samankaltaisuus ja yhteiset arvot. EU- ja Nato-linjausten erilaisuus ei sitä hetkauta. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan malli on erittäin vahva ja toimiva.
Arkielämässä pohjoismainen identiteetti ei välttämättä ole pahemmin näkyvillä. Yhteiskuntien taustalla se silti on lähtemättömänä arvona. Politiikassa konkreettista merkitystä läheisyydellä on esimerkiksi juuri nyt, kun Ruotsi johtaa EU:ta ja Tanska valmistautuu YK:n ilmastokokouksen isännöintiin.