Maan mahtavimmatkin muuttuvat köykäiseksi tavaraksi, kun joutuvat median myllytykseen. Hyvä esimerkki siitä on pääministeri Matti Vanhanen sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien kuukausiliite oli julkaissut hänen isänsä tunnetun haastattelun pari viikkoa sitten lauantaina
Pääministeri veti suunsa suppuun ja valitsi tiedotuslinjakseen no comments huolimatta siitä, että Tatu Vanhasen puheet olivat nousseet iltapäivälehtien lööppeihin. Tämä kertoi siitä, että aihe kävi kaupaksi ja kiinnosti kansaa. Vanhanen välitti toimittajille avustajiensa kautta sanomaa, ettei halunnut tulla julkisuuteen käymään keskustelua isänsä kanssa.
Vanhasen puolustuslinja piti neljä päivää, mutta sen jälkeen julkisuuden paine kävi sietämättömäksi. Pääministeri nöyrtyi ja marssi kameroiden eteen keskiviikkona ja esitti omat tuskaiset kommenttinsa. Hän joutui vielä palamaan asiaan ja sanoutumaan suhteellisen selväsanaisesti irti isänsä näkemyksistä. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kohu oli saavuttanut kansainväliset mittasuhteet.
Entäpä jos Vanhanen olisi tullut ulos heti maanantaina, kun uusi työviikko alkoi ja olisi sanonut, ettei hän ole vastuussa sen paremmin isänsä ajatuksista kuin tämän tutkimuksistakaan. Hän olisi myös voinut samalla kertoa omat näkemyksensä rotujen välisistä eroista. Kohu olisi todennäköisesti laantunut siihen ainakin hänen, hallituksen ja Suomen osalta.
Tosin se olisi voinut jatkua vielä jossakin muodossa Tatu Vanhasen ympärillä, mutta tuskin kovin pitkään. Hän ei ollut tarinan päähenkilö missään vaiheessa. Se oli pääministeri.
Pääministeri Vanhanen on sanonut ja osoittanut muutaman kerran, että hänen suhteensa julkisuuteen on hieman vanhahtava. Hän haluaa esimerkiksi noudattaa tapaa, ettei hän kommentoi keskeneräisiä asioita julkisesti. Hän yritti myös osoittaa suoraselkäisyyttä ja häveliäisyyttä pidättäytymällä kommentoimasta isänsä näkemyksiä tiedotusvälineissä, mutta se vei vain ojasta allikkoon.
Vanhanen joutui jo ennen isäänsä koskevaa kohua nololla tavalla julkisuuden valokeilaan tiedotuspolitiikkansa takia. Se tapahtui silloin, kun Suomessa käytiin poliittista kissanhännänvetoa siitä, kenestä tulee Erkki Liikasen seuraaja Euroopan unionin komissiossa. Vanhanen ei linjansa mukaisesti suostunut sanomaan julkisesti halaistua sanaa siitä, että hän oli jo valinnut oman ehdokkaansa. Se oli Olli Rehn.
Julkisuus ryöstäytyi pääministerin käsistä. Kaleva ja pari muuta lehteä kertoi isoin kirjaimin, että Vanhasen ehdokas oli Rehn. Varmistus sille oli hankittu luotettavista lähteistä hallituksen sisältä ja keskustan omasta piiristä. Muut tiedotusvälineet yhtyivät sen jälkeen kuoroon.
Asetelma oli huvittava. Media kertoi Vanhasen puolesta, mitä hän oli päättänyt ja sanonut kulissien takana Rehnistä, mutta pääministeri pysyi linjalleen uskollisena ja vaikeni. Maassa oli samaan aikaan kaksi mediatodellisuutta. Oikea todellisuus ja pääministerin tiedotusperiaatteisiin nojaava todellisuus, jota voi luonnehtia harhaanjohtavaksi. Vanhanen vahvisti Rehnin nimen vasta sitten, kun hän katsoi ajan olevan sille kypsä.
Tämä tuskin jää viimeiseksi kerraksi, kun Vanhanen putoaa kyydistä, jos hän noudattaa vanhahtavaa tiedotuspolitiikkaansa ja kertoo asioista vasta, kun ne ovat hänen mielestään kypsiä kerrottavaksi. Maailma ei ole hermeettinen, eikä pääministeri voi komentaa hiljaisuutta maahan.
Saattaapa olla, että kaksi ikävää kokemusta on jo opettanut ja karaissut riittävästi pääministeriä. Vanhanen esiintyi nimittäin kuin täysin uusi mies viikko sitten sunnuntaina radiossa pääministerin haastattelutunnilla.
Hän löi luun kurkkuun naureskelijoille kertomalla suoraan ja selkeästi, ettei hän kannata neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämistä EU:n perustuslaillisesta sopimuksesta. Sen jälkeen hän perusteli kantansa hyvin ja uskottavasti sekä saattoi pitkät pohdiskelunsa julkisuuteen valtioneuvoston nettisivulla.
Vanhanen ei vain ottanut tiedonvälitystä haltuunsa. Hän määritteli myös maan poliittisen agendan ja ratkaisi koko poliittisen järjestelmän puolesta kansanäänestyksen kohtalon. Hän oli toiminut viisaasti myös siinä, että oli varmistanut selustansa. Hän oli sopinut SDP:n ministeriryhmän vetäjän Antti Kalliomäen ja RKP:n Jan-Erik Enestamin kanssa, että linja pitää hallituksessa.
Pääministeri sai kiitoksia laidasta laitaan lehdiltä päättäväisyydestä ja jämäkkyydestä. Niitäkin, jotka eivät jakaneet hänen perusnäkemystään kansanäänestyksen tarpeettomuudesta.
Vanhasella on toimittajakokemusta pienestä paikallislehdestä, mutta edes pitkäaikainen ura valtakunnallisessa mediassakaan ei aina auta julkisuuden hallinnassa, jos jauhot eivät ole puhtaat. SDP:n veteraanikansanedustaja Antero Kekkonen on saanut viime päivinä maistaa omaa lääkettään ajettuaan kolarin Helsingin keskustassa.
Entinen television tähtitoimittaja kärähti rattijuoppoudesta, kun poliisit panivat hänet puhalluskokeeseen. Alkometrin lukemat olivat selvät, mutta Kekkosen selitykset olivat sekavia kuin alan miesten jutut. Hän yritti todistella, että hän oli ollut keskellä päivää alkoholin vaikutuksen alaisena jostakin muusta syystä kuin siitä, että oli juonut liikaa tai liian lähellä rattiin istumista.
Julkisuuden hallinta on vaikea laji kokeneillekin, kuten esimerkit elävästä elämästä osoittavat. Se vaatii tilannetajua, taitoa ja ennen kaikkea tahtoa kohdata totuus. Mitä jos Kekkonen olisi sanonut heti kättelyssä, että hänelle sattui kamala moka ja että hän katui syvästi tapahtunutta.
Lööppeihin olisi pitänyt hakea aiheet muualta. Julkisuuden hallintaan kun ei ole vielä keksitty parempaa sääntöä kuin se, että mitä jos kokeilisit ensiksi totuutta.