Pohjoinen ulottuvuus palaa vahvistettuna EU:n ja Venäjän asialistalle. Syntyvän uuden tilanteen hyödyntäminen Suomessa edellyttää laajempaa kansallista panosta.
Euroopan unionin Venäjä-suhteiden kehittämisen ja pohjoisen ulottuvuuden nostamisen oli määrä olla Suomen EU-puheenjohtajuuden painopistealueita. Todellisuus on ainakin toistaiseksi muuta.
Tämä näkyi myös epävirallisessa ulkoministerikokouksessa Lappeenrannassa. Ministerit vietiin tarkoituksella Venäjän rajan tuntumaan, mutta ajatukset pysyivät ennen muuta Lähi-idässä ja Iranissa.
Venäjä oli silti listalla kolmantena pääaiheena, ja syksyn kuluessa itäinen suunta vielä korostuu. Presidentti Vladimir Putinin on määrä tulla Suomeen kahdesti, ensin Lahden huippukokoukseen ja sitten marraskuussa EU-Venäjä-huippukokoukseen.
Jälkimmäisen yhteydessä hyväksytään unionin pohjoisen ulottuvuuden jatkolle uudet periaatteet, joita ulkoministeri Erkki Tuomioja jo torstaina esitteli. Olisi väärin sanoa, että pohjoinen ulottuvuus nostetaan tällä kuolleista. Osa siitä on voinut koko ajan erittäin hyvin, etenkin ympäristökumppanuus, jossa on ympäristöä parantavia hankkeita Venäjällä jo kahden miljardin euron edestä. Siinä ei ole kyse lahjarahasta, vaan kansainvälisistä rahoituspaketeista, joiden avulla tarpeellisiin töihin pystytään kokoamaan riittävästi pääomaa.
Mutta vaikeuksissa on ollut ennen muuta pohjoisen ulottuvuuden yleinen muoto: sen perustuminen hajanaisiin toimintaohjelmiin, joihin tällä hetkellä Venäjä ei edes ole ollut sitoutunut. Sen on määrä muuttua niin, että pohjoinen ulottuvuus keskittyy selkeämmin tietyille aloille ja jättää joustovaraa toimintatapoihin. Samalla Venäjä, Norja ja Islanti tulevat tasaveroisiksi kumppaneiksi. Kun vielä EU:n naapurialueita koskeva rahoitusmalli muuttuu vuodenvaihteessa, tilanne käytännössä merkitsee uutta alkua yhteistyölle pohjoisessa. Mutta jos periaatteet saadaan entistä parempaan kuntoon, niitä pitäisi myös pystyä käyttämään.
Periaatteiden uusimisen aikataulu osui nyt sattumalta sopivasti Suomen puheenjohtajuuskaudelle. Silti tosiasia tähän asti on ollut ja myös jatkossa pysyy, että pohjoisen ulottuvuuden edistäminen on paljon kiinni Suomen aktiivisuudesta. Maakuntaliittoja ja kansalaisjärjestöjä, ylipäätään paikallistasoa, on jo patistettu tarttumaan toimeen.
Se on helpompi sanoa kuin tehdä. Ulkoministeriössä asiaa hoitava pieni yksikkö ei voi olla mikään kansallinen neuvontapiste.
Paavo Lipposen hallituksen aikana pidettiin sarja isoja pohjoisen ulottuvuuden kansallisia foorumeita, joita ehkä oli jo liikaakin mutta jotka toivat tilaisuuden eri osapuolten vapaaseen keskusteluun ja ideointiin. Ne olivat tärkeitä myös ympäristökumppanuuden ja sosiaali- ja terveyskumppanuuden synnylle.
Matti Vanhasen hallituksen aikana pohjoisen ulottuvuuden idea on pystytty uusimaan, vaikka sen ajaminen alaskin oli jo pohdinnassa. Mutta uusien käytäntöjen myötä syntyy entistä suurempi tarve avoimelle järjestelylle, jossa kansalliset toimijat voisivat kohdata toisiaan.
Samalla Suomen pitäisi pystyä kokoamaan voimiaan myös aivan omien intressien valvomiseen pohjoisilla alueilla. Tämä koskee etenkin Murmanskin suuntaa, jossa alkaviin suuriin energiaurakoihin suomalaisyhtiöt eivät pysty pääsemään kiinni ilman kansallista taustatukea, jollaisessa Norja on tuolla alueella valovuosia edellä.