Vuonna 2000 kuollut kirjailija Kalle Päätalo liikuttaa yhä väkeä. Satoja hänen tuotantonsa ystäviä kokoontuu joka kesä Päätalopäiville Taivalkoskelle, jonne viime heinäkuussa avattiin kirjailijan syntymän 90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Päätalokeskus.
Päätalo lahjoitti toistakymmentä vuotta sitten rekkalastillisen esineistöä ja kirjallista materiaalia Päätalo-instituutille. Viime kesään asti aineisto oli varastoituna kiinnostuneiden ulottumattomiin.
Päätalokeskuksen näyttelyn ytimenä on kirjailijan Tampereen kodissa sijainneen kirjoittajakamarin rekonstruktio. Se on pikkuesineitä myöten siinä kunnossa, jossa se oli Päätalon työskennellessä.
Kirjailijan elämänkulku hahmottuu kirjoittajakamaria ympäröivän näyttelytilan vitriineissä. Näytteillä on kirjava kavalkadi esineistöä lapsuus- ja nuoruusvuosilta, sota-ajalta ja rakennustyömaiden arjesta.
Taivalkosken kirjaston yhteydessä oleva keskus on toteutettu pääosin EU-rahoituksella. Taivalkoskella on myös Päätalo-instituutti sekä kirjailijan museoitu lapsuudenkoti Kallioniemi Jokijärven rantatörmässä.
Nuorukainen luki salaa
Päätalo on metsä- ja rakennustyön sekä koillismaalaisen elämänmenon kuvaaja. Hänen tuotantonsa syntyi sisun ja huonommuudentunteen siivittämänä. Päätalo kiinnostui kirjallisuudesta jo nuorena, mutta silloinen elämänpiiri ei kannustanut alalle. Nuorukaisen piti lukea kirjoja salaa. Kallein aarre oli Waltarin opus Aiotko kirjailijaksi?
Sota katkaisi kirjalliset pyrinnöt. Haavoittuminen aiheutti pitkän sairaalakierteen, ja sotavuosien kiihkeä elämänjano johti sukupuolitautiparantoloihin. Paluu siviiliin ei ollut helppo. Sodan aikana solmittu avioliitto ei tarjonnut avaimia onneen. Lopullinen irtautuminen juurilta ja asettuminen Tampereelle sekalaisiin töihin tuntui raskaalta. Sodan vammat vaivasivat. Suunta oli kuitenkin selvä: eteenpäin.
Päätalon onnistui ponnistaa kansakoulupohjalta teknilliseen kouluun opiskelemaan rakennusmestariksi. Viisikymmenluvun Päätalo veti rakennustyömaita pääosin Tampereen seudulla ja kirjoitti vapaa-aikoinaan. Sodan jälkeen jatkunut sinnikäs kirjoitustyö johti läpimurtoon vuonna 1958, jolloin ilmestyi esikoisromaani Ihmisiä telineillä.
Yhä uusia lukijoita
Nykylukijalle Päätalo antaa vertaistukea ankarien koettelemusten keskelle. Runsaslapsista perhettä koetteli isän henkisestä romahduksesta alkanut köyhyys ja ajautuminen kunnan elätiksi. Karsastava ja puhevikainen Kalle häpesi itseään ja elämänpiiriään, mutta näännyksiin asti työskentelemällä hän lunasti paikkansa yhteisössä, jossa ihmisen arvo mitattiin kyvyllä tehdä ruumiillista työtä. Elämä oli ankaraa.
Vuonna 1979 perustetun Päätalo-seuran puheenjohtajan Raimo Aron mukaan lisääntynyt kiinnostus mikrohistoriaan tuo yhä uusia lukijoita Päätalon pariin. Päätalo-seura on jäsenmäärältään suurin maamme noin 50 kirjailijanimikkoseurasta.
Iijoki-sarjaa puolestaan pidetään yhtenä avaimena Suomen itsenäisyyden ajan historiaan, yhteiskunnan muutokseen ja vuosikymmenten takaiseen arkielämään.
Muusikko-kirjailija Juice Leskinen totesi kerran haastattelussa, ettei ymmärtäisi mitään Suomen lähihistoriasta, ellei olisi lukenut Iijoki-sarjaa.