Elinkeinoelämän keskusliiton edustajia kuunnellessa syntyy hyvin nopeasti käsitys, ettei toivoa juuri ole. Jollei ihan heti, niin kohtsillään kaikki on loppu. Kilpailukyky on mennyt, teolliset työpaikat häviävät, kunnat ja valtio uppoavat velan suohon, väestö ikääntyy eikä ydinvoimaloitakaan saa riittävästi.
Lama on iskenyt suomalaista investointihyödykkeitä valmistavaa teollisuutta vyön alle. Muualla elpyminen on jo alkanut, Suomessa bruttokansantuote romahti vahvistamattomien lukujen mukaan syyskuussa 12 prosenttia alle sen mitä vuotta aikaisemmin.
Sitten vielä ahdistus. Vuonna 2007 työkyvyttömyyseläkkeellä oli 260 000 suomalaista. Heistä melkein puolet mielenterveysongelmien vuoksi. Enää ei petä niinkään selkä, sydän, hartiat tai polvet. Korvien väli ei kestä nousukautta, vielä vähemmän laskukautta. Maassa asuu masentunut ja työtön kansa.
EK manaa Suomelle kauheita. Ikävää on, että suuren pääoman palvoja ja valvoja taitaa olla oikeassa. Olisiko viimein aika miettiä, mihin olemme joutumassa sen sijaan, että ounasteltaisiin, millaisia ketunhäntiä EK:lla on tällä kertaa kainalossaan?
Kun talo palaa joka nurkaltaan, palokunnan värillä ei ole kauheasti väliä.
Pitkä nousukausi peitti alleen paljon sellaista, mikä paljastuu kasvun käännyttyä poikkeuksellisen rajuksi laskukaudeksi. Kunnat saivat 2000-luvun aluksi kaikkien aikojen verokertymän. Velkaantuminen ei silloinkaan katkennut. Taantuma romahdutti yhteisöverot hetkessä. Esitykset lomautuksista, koulujen sulkemisista ja veronkorotuksista ovat vasta alkua.
Nousukauden jalkoihin jäi myös suomalainen mielenterveys. Vain 60 vuotta sitten suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja oli tuberkuloosi. Vielä 1975 sydän- ja verisuonisairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet sekä mielenterveys olivat työkyvyttömyyden syinä määrissä lähellä toisiaan, vuonna 2007 siis mieli oli ylivoimaisesti suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja.
Pekka Puska, Kansanterveyslaitoksen nykyinen pääjohtaja, tuli kuuluisaksi Pohjois-Karjala-projektistaan, jolla suomalainen mies saatiin nauttimaan salaatista. Tarvittaisiin uutta Puskaa ja uutta Pohjois-Karjala-projektia. Kohteena pitäisi sepelvaltimoiden sijaan olla korvien väli. Tällä ikärakenteella ei pitäisi menettää yhtään työikäistä henkisten vaivojen takia.
Kansantuotteen laskulla mitaten tänä vuonna tehtäneen Suomessa ennätyksiä. Laman todellisuutta ei kiistä enää kukaan. Näin vaikeassa asemassa Suomi ei rauhan aikana ole ollut koskaan.
Ja kuten tavallista, aika ja energia kuluvat sen miettimiseen, missä kohtaa otetaan käyttöön exit-strategia, velkaantumisen lopettaminen. Tai murehditaan velkaa ylipäätään.
Väärin, niin väärin. Velalla Suomea ei kovin monta vuotta pyöritetä, sen tietää jokainen. Mutta velanoton ohella pitäisi vihdoin pohtia kansakunnan suuntaa perusteellisesti uudelleen. Siunattu yhteisymmärrys vallitsee rakennemuutoksesta, joka putsaa perinteisiä metsäteollisuuden ja konepajateollisuuden työpaikkoja Suomesta pysyvästi.
Yhtä suuri siunattu yhteisymmärrys vallitsee osaamisen merkityksestä hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisessä, mihin viittasi viimeksi Koneen hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin Kalevan haastattelussa eilen. Hinnalla emme pärjää, taidolla kyllä.
Analyysi tilanteesta on firmoissa, hallituksessa, eduskunnassa ja puolueissa koko lailla sama, mutta toimenpiteistä on erimielisyyttä. Kerrassaan merkillistä. Jos kerran kaikki ovat suhteellisen yksimielisiä osaamisen merkityksestä tulevaisuuden Suomelle, miten siihen ajatukseen sopii peruskoulun kurjistaminen, luokkakokojen suurentaminen, yhden eliittiyliopiston suosiminen muiden kustannuksella tai opintotukijärjestelmän juuttuminen esiteolliseen aikaan?
Kun raha ei kaikkeen riitä, pitää reippaasti miettiä, kuka osaamisen kehittämisen oikeasti maksaa. Kuka luopuu eduistaan, ketä verotetaan, paljonko yksilön itsensä täytyy kuluista kantaa? Panostaminen ei tarkoita pelkkää rahanlisäystä, vaan myös raakoja valintoja.
Vallalla on kuvitelma, että jokin tai joku tulee ja laittaa talouden käyntiin. Yhtäkkiä maa herää nousukauteen. Laman aiheuttama painajainen pyyhkiytyy kuin kylmä hiki otsalta.
Kukahan olisi se auktoriteetti, joka todistaisi itsesäälissä ja pelossa rypevälle kansalle, että omin avuin tämäkin lama loppuu? Aloittaa voisi esimerkiksi siitä, että kaikki kolme ydinvoimalaa tarvitaan, jotta teollisuus viihtyisi Suomessa vastakin, sekä tunnustamalla, että Suomen kuntasektori on parissa kolmessa vuodessa vararikossa ilman perusteellista saneerausta.
Niistäkin pitää saada päätöksiä. Toistaiseksi on vain ollut helppoa päättää velan lisäämisestä. Sen tien pää näkyy jo.