Kustantamoiden postiluukut pursuavat runoja ja tekstejä niiltä ihmisiltä, jotka haluavat rikkoa jään: julkaista omalla nimellään jotain pysyvää.
Tie kirjailijaksi tai runoilijaksi voi olla ohdakkeinen ja sinnikkyyttä vaativa - tai sitten ei. Helsinkiläistyneen Sanna-Mari Pirkolan, 31, ei tarvinnut kiertää ovelta ovelle tuputtamassa tekstejään.
Yksi pieni viikonloppuvisiitti synnyinkaupungissa Ylivieskassa viime marraskuussa avasi oven. Aivan vahingossa.
Pirkolan piti tehdä pieni video yhteiskunnallisen dokumenttielokuvan kurssille, mutta hänellä oli käytössään vain still-kamera. Kuvia kertyi iso nivaska entisiltä kotikulmilta. Hän teippasi kuvat pahvikirjaksi ja kirjoitti väliin kuvatekstejä, selityksiä.
"En tiennyt tekeväni runokirjaa. Nyt tuntuu, että oho, mitä tuli tehtyä", Pirkola naurahtaa puhelimeen.
Kirjailijatuttu Elina Hirvonen näki tuotoksen ja vei sen kustantajalle. Lopputuloksena syntyi synkeänsävyinen tunnelmakuvaus nuoruusvuosien pikkukaupungista. "Rohkea sukellus pienen paikkakunnan ytimeen", lukee teoksen takakannessa.
Runo- ja valokuvateoksen perusta syntyi siis pikaisesti, yhden viikonlopun aikana.
"Kirjoitin tekstit pienelle joukolle, mutta en saanut lupaa alkaa silittelemään niitä", Pirkola myöntää.
Runot piirtävät kuvan ahdasmielisestä, ankeasta ja synkeästä pikkukaupungista, jossa "keskusta on syrjäytynyt, kaupat muuttaneet pellon reunaan".
"Sitä olen vuosikaudet pyörittänyt mielessäni. Kärkkäisen alue on isompi kuin varsinainen keskusta, kun katsoo satelliittikuvaa", Pirkola ihmettelee.
Pirkola puhuu näkökulmasta, mielentilojen kuvauksesta ja ihmettelystä, ei Ylivieskan arvostelusta kaupunkina.
"Teokseni ei ole kirjaimellinen totuus tai poliittinen kannanotto vaan sukellus pikkukaupungin mentaliteettiin. En halua loukata ketään", hän vakuuttaa.
Kirjoittaja karisti Ylivieskan jaloistaan 18-vuotiaana, eikä paluuta takaisin ole edessä. Hän myöntää, ettei kotiutunut paikkaan. Hän olisi halunnut syntyäkin muualle.
Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi ja uskoo, että niin tuntee moni muukin monessa muussa pikkukaupungissa.
"Miksen voinut syntyä meren ja vuorten välille? Olisin valinnut dramaattisemman maiseman, jos olisin voinut."
Pirkola käy Ylivieskassa noin kerran vuodessa vanhempiaan tapaamassa. Pirkolan äiti oli aluksi hieman kauhuissaan tyttärensä kirjaprojektista.
"Selitin, ettei tämä ole heitä vastaan suunnattu."
Siitäkin huolimatta, että runot sisältävät ihmettelyn kellarin ja ullakon puuttumisesta sekä neliskulmaiseksi leikatusta pensasaidasta. Ne löytyvät Pirkolan lapsuudenkotoa, Koskipuhdosta, josta Kalajokikin etäisesti näkyy virtaavan.
"Ylivieskassa ei ole vuoria, mutta on joki. Se on kuitenkin piilotettu ja keskustan alue on rakennettu selkä siihen päin. Lapsena siinä ei saanut edes uida."
Pirkolan mukaan "kenelläkään ei ole yhtä kalpeaa ihoa" kuin ylivieskalaisilla. Myös mielenlaadultaan paikkakuntalaiset poikkeavat muista ihmisistä.
"Leimaa-antavaa on järkevyyden ylikorostaminen. Ihmisillä on siellä vilpitön usko siihen, että kaikki mikä ei ole järkevää, on syntiä."