Vaeltaminen ja metsässä liikkuminen on ollut itselleni melko tuntematon harrastusmuoto ja se on tahtonut aina jäädä vesillä liikkumisen varjoon: nuoruuteni kesämuistot liittyvät paljolti Kokkolan edustalla olevalle Tankkarin luotsiasemalle, jossa enoni toimi luotsina, varusmiespalvelun suoritin merivoimissa, viime alkukesä meni Alpolla Normandiassa ja niiden välillä olleet 25 vuotta omalla tai tuttavien veneillä Suomen ja Ruotsin vesillä liikkuen.
Nyt oli edessä aivan toisenlainen ympäristö, Suomen Lappi.
Valmiuteen
Työntekijöiden yhdessä olemisen muissakin tilanteissa kuin työpaikalla on havaittu edesauttavan työntekoa ja vähentävän sairauspoissaoloja. Työpaikkani, OAMK:n Koulutus- ja tutkimuspalvelut, budjetissa on varattu tietty summa TYKY-toimintaan (työkyvyn ylläpito), ja nyt olimme sen puitteissa lähdössä neljäksi päiväksi Lappiin vaeltamaan. Meripoikaa mietitytti - enhän ollut koskaan edes käyttänyt rinkkaa selässäni!
Entä millaiset kengät, sukat, alkkarit, ruuat ja juomat? Tärkein mielessä pyörinyt kysymys oli kuitenkin: pysyykö siellä edes toisten perässä?
Rinkan sain lainaksi kollegalta, mutta vaelluskengät asianmukaisine sukkineen ovat sen verran henkilökohtaisia välineitä, että ne oli hankittava itse. Lenkkareilla ja kumppareillakin voisi kai yrittää, mutta vaelluskenkiin sijoittaminen ei kuulemma menisi hukkaan, koska niille on käyttöä paljon muissakin tilanteissa, esimerkiksi talvilenkkareina.
Kunnon sukkien hankkimista suositeltiin myös. Ostohetkellä hirvitti uhrata 99 euroa kenkiin ja 17 euroa sukkaparia kohden, mutta myöhemmin tunturissa satsausta tuli kiiteltyä moneen kertaan.
Porukkavaelluksella on järkevää jakaantua kahden hengen ruokakuntiin, jolloin toinen kantaa päivällisruuat ja toinen keitinvarusteet. Ruuaksi suositeltiin eräkaupoista saatavia valmisruokapusseja, joihin kaadetaan kiehuva vesi sisään. Hyvin toimivat. Aamiaiseksi ja lounaaksi kukin osti mielensä mukaan leipää, juustoa, meetwurstia ja kuppikuumaa.
Kaikki ylimääräinen juoma neuvottiin jättämään pois ja ottamaan ainoastaan pari tyhjää puolen litran muovipulloa mukaan. Ne täytettiin tunturipurojen raikkaalla vedellä aina, kun mahdollista. Urheilujuomajauheen ostaminen oli hyvä idea, sillä yksittäispakkaus oli helppo sekoittaa kylmäänkin veteen.
Tien päälle
Matkaan lähti 11 hengen seurue, viisi naista ja kuusi miestä. Vain kaksi oli ensikertalaista. Osalla oli kymmenien vuosien kokemus, mikä rauhoitti aloittelijan mieltä huomattavasti.
Hetassa majoituimme mökkeihin, söimme päivällisen, saunoimme ja istuimme iltanuotiolla Ounasjärven laineita katsellen.
Aamu valkeni pilvisenä mutta kuivana. Talon väki kattoi aamiaisen ja autteli meitä aloittelijoita jopa rinkkojen trimmaamisessa. Mieliala oli mukavan leppoisa. Isännältä saimme venekyydin Ounasjärven ylitse, ja sen jälkeen olimmekin omillamme - ei muuta kuin rinkka selkään, kengännauhat kiinni ja matkaan!
Tunthuriin
Tunthuriin, tunthuriin, mutta mihin suunthaan? Ranta-aukiolta lähti monenlaista polkua eri ilman suuntiin, mutta tarkemmin katsottuna vain yhden varrella oli keppejä muutaman kymmenen metrin välein merkkinä oikeasta polusta. Polku erottui muista myös selvästi leveämpänä ja kuljetumpana.
Normaalilla kesäkelillä ja päiväsaikaan polulta eksymisen vaaraa ei ainakaan tällä reitillä tuntunut olevan, mutta näkyvyyden heiketessä tilanne muuttuu helposti aivan toiseksi. Sen vuoksi kartta, kompassi, taskulamppu ja mielellään myös GPS-satelliittipaikannin on syytä ottaa mukaan.
Tällä reissulla navigointivälineitä ei onneksi tarvittu, mutta GPS onmuuten hauska ja hyvä väline. Oikein käytettynä se kertoo maalla samat asiat kuin merelläkin: kuinka pitkä matka ollaan tultu ja kuinka pitkästi on vielä jäljellä, mihin aikaan ollaan tällä vauhdilla perillä, montako metriä ollaan reitiltä sivussa, mihin suuntaan pitäisi mennä ja mihin suuntaan todellisuudessa menemme, millä nopeudella liikumme jne.
Kaikista tärkein GPS:n antama tieto on kuitenkin sen hetkinen maantieteellinen sijainti, eli koordinaatit. Lukema 65:02,13 25:25,67 ei kerro maallikolle ehkä mitään, mutta maastosta hätäsoittaessa juuri se kertoo pelastajille tarkan paikkamme.
Kävelemään
Kantamuksen 16 kg:n paino vastasi heti kokemattomissa olkapäissä ja ajatus jäljellä olevista 54 kilometristä tuntui hetken aikaa melko epätoivoiselta. Taukoja pidettiin kuitenkin ilahduttavan usein ja jäsenten pikkuhiljaa lämmetessä kävelykin alkoi sujua mukavasti.
Jokainen sai patikoida jokseenkin haluamaansa tahtiin, hitaasti tai nopeammin. Isossa porukassa joku huolehti aina siitä, ettei kenenkään tarvinnut jäädä kulkemaan yksin, ellei sitä vartavasten halunnut. Jono pakkasikin hajoamaan kävelyn aikana pariin-kolmeen ryhmään, kunnes sitten taukopaikoilla aina tavattiin.
Päivämatkat olivat 13-15 km. Puolenvälin paikkeilla pidettiin aina reilu lounastauko ja päivällinen syötiin päivämatkan päätteeksi. Lyhyempiä "koneet selästä -taukoja" oli vähän väliä, ja niidenkin lisäksi vielä riittävästi puuskutustaukoja maaston raskauden mukaan.
Heti ensimmäisenä päivänä paikattiin kaksi orastavaa hiertymätapausta erikoislaastarilla ja ongelma loppui siihen. Jos joku paikka jalassa vähänkin hiertää, siitä on syytä kertoa toisille ja hoitaa asia heti kuntoon. Suomalainen sisu tällaisessa tapauksessa ei välttämättä saa muulta joukkueelta kovinkaan paljon kiitosta, sillä se johtaa pahimmillaan siihen, että kaverit kantavat loppumatkan. Ei saa myöskään unohtaa, että yksi jalkahoidon tärkeimpiä asioita on päivittäinen viruttelu kylmässä tunturipurossa.
Unten maille
Ensimmäinen ja viimeinen yö nukuttiin varaustuvissa, jotka oli varattu kokonaan omalle porukallemme. Varaustuvat ja autiotuvat sijaitsivat yhdessä ja samassa rakennuksessa. Ero oli siinä, että varaustupa oli lukittu, autiotupa ei. Varaustupa varataan ja maksetaan etukäteen, joten siellä voivat majoittua vain ne, jotka sen ovat varanneet ja maksaneet. Autiotupaan sen sijaan voi majoittua kuka tahansa.
Lisäksi varaustuvissa oli hienot sotilassängyt patjoineen ja tyynyineen, kun taas autiotuvissa oli yhtenäinen laveri, johon kukin kulkija makuupussinsa asetti. Varaustupien avain pitää muistaa noutaa sovitusta paikasta ennen vaellukselle lähtöä.
Keskimmäisen yön vietimme Hannukurussa. Sen varaustupa oli ehtinyt mennä ylikiiminkiläiselle työporukalle, joten osa meistä nukkui autiotuvan puolella ja osa teltoissa. Sinä yönä vettä tuli kaatamalla ja aamulla ulos kömpiessämme teltan vierestä viiletti Petteri Punakuono niin, että oli raukka kompastua telttanaruihimme. Hannukurun autiotupa oli täynnä väkeä ja vaatteita, joten sateesta huolimatta teltta tuntui ihan mukavalta ratkaisulta.
Jälkeenpäin kuulimme, että muutaman kilometrin päässä sijainneessa Pahakurun pienessä autiotuvassa oli tuona yönä majoittunut yksitoista henkeä, vaikka maksimimäärä olisi ollut vain kuusi. Olivat kuulemma kantaneet tuolit ja pöydätkin ulos
Yksinäisyyteen
Viimeisenä aamuna Nammalakurussa aloittelijan mieleen iskostui ajatus kokeilla yksinvaellusta. Niinpä lähdin patikoimaan hiljalleen omaan tahtiini viileässä ja kauniissa Suomen Lapin aamussa. Rinkka oli jo keventynyt ruuan vähettyä ja matkanteko tuntui aina vain paremmalta.
Ensimmäiset viitisen kilometriä oli nousua runsaasta 300 metristä aina yli 700 metrin korkeuteen saakka, mutta ihmeekseni en kaivannut taukoja lainkaan. Yksin kulkiessa vauhdin saattoi passata juuri omalle itselle sopivaksi, minkä seurauksena keho alkoi tottua mukavaan liikkeeseen, jota ei hennonnut enää keskeyttää. Innoissani tulin patikoineeksi upeassa maisemassa pysähtymättä kaikki 13 kilometriä Pallashotellille saakka.
Lopputunnelmiin
Mitä järkeä sitten on lähteä kävelemään ja kantamaan raskasta rinkkaa kiviseen ylä- tai alamäkeen, syömään lämmintäkuppia mahdollisimman hankalasti, nukkumaan yhteismajoituksessa eräkämpissä tai teltoissa ja kastumaan sateessa? Kävellä, kävellä ja vielä vain kävellä, kun autolla olisi päässyt Hetasta Pallakselle tunnissa?
Toisaalta, mitä järkeä on lähteä vanhalla museohinaajalla myrskyisälle merimatkalle Normandiaan, kun sinne pääsisi lentokoneellakin? Miksi heitellä uistinta jossain Lapin joessa, kun sen lohen saisi kauppahallistakin?
Asian ydin lienee siinä, että emme me lähdekään hakemaan itsellemme Pallasta, Normandiaa, lohta tai lintupaistia, vaan kokemusta. Tärkeitä ovat siis ne hetket, jotka sijoittuvat tapahtuman alkamisen ja loppumisen väliin. Niin kuin elämä itsekin: tärkeitä ovat ne hetket, jotka sijoittuvat syntymän ja kuoleman väliin.
Valehtelisin jos väittäisin olleeni ensi alkuun innoissani vaeltamaan lähtemisestä. Luultavasti lähdin siksi, kun hyvät työkaveritkin lähtivät. Matkan varrella vaeltamisen idea alkoi kuitenkin kirkastua, ja homma tuntui koko ajan mukavammalta. Käytännön toimintaperiaatteet ja "maan tavat" selkiytyivät pian, kun sai kulkea kokeneempien vaeltajien porukassa.
Vaeltaminen näyttää sopivan melkein kaiken ikäisille ja kuntoisille. Vastaan tulleiden ikähaitari liikkui 2-75 vuoden välillä. On myös hyvä muistaa, että tunturissa voi käydä ihan vaikka päiväseltäänkin kävelemässä hissukseen omaan tahtiin.
Lähtisinkö uudelleen? Kyllä - toivottavasti Lappiin tulee hieno ruska ja luminen talvi!