Vladikavkaz Mies pysähtyy muoviin pakatun pienen ruumiin ääreen, polvistuu ja valittaa hiljaa. Ruumis, jonka ääreen hän on polvistunut, on pienen tytön. Mies poistaa muovin varovasti tytön kasvoilta ja silittää oikeassa ohimossa olevaa ruhjetta hellästi.
Tyttö on ruumis numero 13 ruumishuoneen 394:stä numeroidusta ruumiista. Mies on yksi sadoista omaisista, jotka etsivät ruumishuoneelta Beslanin koulukaappausverilöylyssä kuolleita rakkaitaan musertavan surun vallitessa.
Kaksi päivää tragedian jälkeen ruumishuoneen sisäpihalla on riveittäin ruumiita, monet yhä tunnistamatta.
"Jotkut ruumiista ovat niin ruhjoutuneita, että sukulaiset eivät kykene tunnistamaan niitä. Niinpä me otamme ruumiista hius- ja verinäytteitä tunnistamista varten", kertoo ruumishuoneen työntekijä.
Työntekijöitä avuksi läheisistä kaupungeista, sillä Vladikavkazin ruumishuoneen oma henkilökunta ei riitä valtavan ruumismäärän käsittelyyn.
Ruumishuoneen ulkopuolella parveilee itkeviä sukulaisia, jotka etsivät epätoivoisesti omaisiaan muovisista säkeistä.
"Meidän perheessämme on yhdeksän lasta. Olemme tunnistaneet kaksi ruumista. Yksi poikamme menetti silmänsä mutta hän on elossa. Mutta missä ovat kuusi muuta", kyselee epätoivoinen nainen pidellen kyynelistä läpimärkää nenäliinaa kasvoillaan.
Epätietoisuus lasten kohtalosta on painajainen vanhemmille.
"Äiti, me emme löydä tyttöä. Me emme yksinkertaisesti löydä häntä", valittaa matkapuhelimeen puhuva mies.
Yksi nainen lähestyy ruumishuoneen portailla kannettavalla tietokoneella kirjoittavien toimittajien ryhmää kysyen, olisiko internetiin lähetetty lista kadonneista. Hän ei löydä veljentyttöään, joka ei ole minkään sairaalan listassa.
"Menkää sisään ruumishuoneelle ja kuvatkaa maailmalle sitä kauhua, mitä siellä näette", nainen kehottaa.