Kirjoittaja on Lapin läänin maaherra.
Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen toistaiseksi suurin saavutus on ollut puitelaki, jota odotetaan eduskunnan käsittelyyn lokakuun alkupäivinä. Ehdotusta on viimeistelty kovalla kiireellä, mutta mitään suuria muutoksia lain sisältöön tuskin enää tulee.
Puitelaki on jo nyt sysännyt liikkeelle Suomen kuntahistorian ehkä kaikkein vilkkaimman keskustelun kuntarakenteesta. Monissa kunnissa on jo ymmärretty, että pahin uhka palveluille on nykymenon jatkuminen. Juustohöylä ei enää auta. Tarvitaan rakenteellisia muutoksia.
Kunta- ja palvelurakenneuudistus koskettaa erityisesti sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koska puolet kuntien rahoista käytetään sosiaali- ja terveysmenoihin. Puitelain sisältö jättää päätökset käytännön toteutuksista kunnille. Lain perusviesti on suunnitteluvelvoite. Kuntien on laadittava ensi kesään mennessä toimeenpanosuunnitelma, josta käy ilmi toimenpiteet, jotka tähtäävät kuntien yhdistämiseen tai yhteistoiminta-alueiden muodostamiseen. Suunnitelmasta on löydyttävä myös keinot palvelujen turvaamiseen.
Puitelain mukaan jatkossa perusterveydenhuollolle ja siihen kiinteästi liittyvien sosiaalitoimen tehtäville on asetettu 20 000 asukkaan väestöpohjatavoite. On kysytty, mihin väestötavoite perustuu? Onko se liian suuri vai pieni? Varmaa vastausta tuskin kukaan osaa antaa. Suuri koko ei ainakaan nykyisten toimintatapojen mukaisessa vertailussa näytä takaavan taloudellista toimintaa. Pienuus ei liioin ole hallitsematon riski. Toki pieni yksikkö on haavoittuvampi kuin suuri, jos avainhenkilö sairastuu tai virkaa ei saada täytetyksi.
Puitelain mukaan laajaa väestöpohjaa edellyttävien palvelujen turvaamisesta huolehtivat lähtökohtaisesti nykyisiä sairaanhoitopiirejä vastaavat kuntayhtymät. Sairaanhoitopiirejä ollaan monessa osassa maata muuttamassa sosiaali- ja terveyspiireiksi.
Toimiva perusterveydenhuolto on hyvän palvelujärjestelmän ja kustannusten hallinnan perusta. Juuri perusterveydenhuollossa tarvitaan kokeneita yleislääkäreitä, jotka osaavat arvioida oikein ja ripeästi hoidon tarpeen. Silloin myös säästetään erikoislääkärikustannuksia, jotka kaikissa pohjoisen kunnissa ovat nousseet tasaisesti.
Perusterveydenhuollon vahvistaminen valtioneuvoston hyväksymän Kansallisen terveydenhuollon hankkeen mukaisesti ei ole juurikaan toteutunut. Peruspalvelut kituvat erikoissairaanhoidon nopean kasvun alla. Samalla erikoissairaanhoidosta vastuita ja tehtäviä on siirtynyt perusterveydenhuoltoon ilman tarvittavia voimavaroja.
Vanhustenhuollossa palveluiden tarjonta on vähentynyt samalla, kun ikääntyneiden määrä on lisääntynyt. Lain mukaan ikäihmisillä ja vaikeavammaisilla on oikeus palvelujen arviointiin viikon määräajassa. Myös omaishoidon tuesta on voimassa uusi laki. Molempien osalta käytännön toteutuksessa ollaan vielä alkutaipaleella. Avohoitopalvelujen ja kotiin annettavien palvelujen kirjo ja tarjonta eivät vastaa tosiasiallista hoidon tarvetta, eikä niitä ole riittävästi.
Toimintamallien uudistamista vanhustenhuollossa tarvitaan, koska suurten ikäluokkien vanheneminen on vasta käsillä. Kunnissa vanhustenhuolto on toki otettu vakavasti. Parhaiten tätä kuvaa se, että lähes jokaisella pohjoisen kunnalla on oma vanhuspoliittinen strategia.
Vanhustenhuollon ongelmia tuskin voidaan hoitaa tehokkaasti normittamalla henkilöstön vähimmäismääriä, joskin matala henkilöstömitoitus on yksi mittareista, kun arvioidaan hoidon tasoa. Nyt tarvittaisiin vanhusten hoitoon "uuden ajan laatusuositukset", jotka vahvistaisivat vanhuksen itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja omia voimavaroja.
Terveydenhuollon vakava ongelma pohjoisessa on jo useita vuosia ollut pula vakituisista terveyskeskuslääkäreistä - sekä hammas- ja erikoislääkäreistä. Nuoria lääkäreitä ja hammaslääkäreitä ei kiinnosta pakkotahtinen, kiireinen, sitova ja yksinäinen työ syrjäseudun terveyskeskuksessa. Vakituisiin virkoihin ei ole hakijoita, minkä vuoksi kunnat joutuvat turvautumaan kalliisiin vuokralääkäreihin ja ostopalveluihin. Nyt tarvittaisiin työolosuhteiden perinpohjaista uudelleenorganisointia. Se ei onnistu ilman ennakkoluulotonta asennetta niin kunnilta kuin lääkäreiltä.
Myös hoitohenkilökunnasta alkaa olla pulaa. Alan henkilöstöjärjestöt ovat sitä mieltä, että pula tulee pahenemaan, ellei alan henkilöstölle kyetä maksamaan parempaa palkkaa.
Terveydenhuolto ja hyvinvointipalvelut voidaan turvata niitä uudistamalla ei pelkästään puolustamalla. Terveydenhuollon strategisen ajattelun pitäisi perustua kahteen perusasiaan: potilaaseen ja kustannustehokkuuteen.
Pohjoisessa vaaditut suuremmat yksikkökoot tyrmätään aina vetoamalla pitkiin välimatkoihin. Nykyisen tietotekniikan aikana pitkät matkat ja harva asutus eivät enää ole ylivoimainen este lähipalveluiden järjestämiselle. Tieto- ja viestintätekniikan tehokas hyödyntäminen sekä mobiililaitteet voisivat nykyistä enemmän lisätä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden saatavuutta. Esimerkiksi Utsjoen kunta hankkii terveyskeskuslääkärin puuttuessa etälääkäripalveluja Oulusta.
Potilaan ja terveydenhuollon kustannusten kehityksen kannalta varminta olisi linkittää perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito mahdollisimman tiiviiksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi. Luottamushenkilöt ovat kunnissa avainasemassa. Valtuustoissa, hallituksissa ja lautakunnissa olisi pystyttävä katsomaan pitkälle tulevaisuuteen. Rakenteet olisi mietittävä sellaisiksi, että niillä vastataan vuoden 2020 haasteisiin.