Kokoomuksen europarlamentaarikko Alexander Stubb on tehnyt ehdotuksen entisen puolustusvoimain komentajan kenraali Gustav Hägglundin pyytämisestä presidenttiehdokaaksi vuoden 2006 presidentinvaalissa.
Hägglund on eittämättä sangen hyvin ansioitunut ja pätevä sotilasammattilainen, sitä uutta ammattisotilaiden lajia, jonka tajunta on selvästi laajentunut sotilasstrategisten ja -taktisten kysymysten ulkopuolellekin. Mutta on ilmeistä, ettei europarlamentaarikko ole loppuun saakka ymmärtänyt miten ongelmallinen presidentti-instituutio on Suomen uuden valtiosäännön puitteissa eikä sitä miten tämä ongelmallisuus heijastuu henkilökysymyksiin.
Stubb on otaksuttavasti mietiskellyt ensi sijassa sitä, kenellä olisi mahdollisuutta saada presidentinvaalissa kannatusta hänen oman puolueensa perinteisen kannattajakunnan ulkopuolelta. Tämän ohella se seikka, että Hägglund näyttää kuuluvan Suomen eliitin Nato-lobbyyn, ei varmaan ole ehdotuksen tekijälle ollut epämieluisa.
Mutta on erinäisiä asioita, joiden merkityksen Stubb tuntuu sivuuttaneen tai peräti unohtaneen.
Lähitulevaisuudessa Suomi elää järjestelmässä, jossa presidentillä on vielä muodollisia valtuuksia kuten kohtalaisesti nimitysvaltaa, ulkoasiainvalta lukuunottamatta Euroopan unionin asioita ja puolustusvoimain ylipäällikkyys. Siinä on riittävästi valtaa, jotta voidaan asettaa tärkeä ehto: nykyjärjestelmässäkään ei pidä valita presidentiksi henkilöä, jolla ei ole ollut aiempaa hallitustason tuntumaa Suomen poliittisen järjestelmän toimintaan.
Ehdon tueksi tarvitsee vain viitata siihen kokemukseen, joka maalla oli Tarja Halosen edeltäjästä. Martti Ahtisaari tuli diplomaattien maailmasta, joka on hyvin etäällä suomalaisten arkitodellisuudesta ja Suomen poliittisen järjestelmän jokapäiväisestä toiminnasta, eikä ole varmaa, tajusiko hän presidenttikautensa alkuvaiheissa Suomen silloisen valtiosäännön perusasioitakaan. Ministerikokemusta hänellä ei ollut päivääkään.
Tämä tuntuman puute näkyi karulla tavalla eräissä Ahtisaaren toimissa. Hän joutui muutaman kerran turhalle törmäyskurssille hallituksen ja eduskunnan kanssa. Hänen sanelunsa valtioneuvoston pöytäkirjaan vuodenvaihteessa 1994/95 jää ainutlaatuisena kummajaisena valtiosääntöiseen ja poliittiseen historiaamme.
Ahtisaari saattoi nojautua laajempiin valtuuksiin kuin seuraajansa, mutta hänen tapauksensa käy esimerkiksi. Nykyisissä puitteissa esimerkiksi presidentin pyrkimys vaikuttaa itsenäisesti ulko- ja sotilaspolitiikkaan, siinä missä pääministeri ja hallitus pitävät käsissään muun hallitustoiminnan lankoja, voisi toteutuessaan viedä pahoihin valtiollisiin häiriöihin.
Tämän jälkeen ei oikeastaan enää tarvitsisi viitata niin sanottuuun civil contro -järjestelmään, joka meillä on ollut kauan omaksuttuna: demokratian yksi ehto on, että siviilit valvovat sotilaitten toimintaa. Sotilaat eivät saa toimia liian itsenäisesti.
En pane mitenkään kyseenalaiseksi Gustav Hägglundin kansalaismoraalia, kun sanon, että entisen puolustusvoimain komentajan valitseminen - tai edes ehdollepano - presidentin toimeen olisi signaali kokonaan väärään suuntaan. Kokoomuspuolueella, joka on yksi poliittisen järjestelmämme kantavia, positiivisia voimia, otaksun olevan myös hyviä siviilihdokkaita.
Mutta, mutta - kysymys ehdokkaan edellytyksistä ei ole edellä sanotulla tullut vielä loppuun käsitellyksi. Poliittista kokemusta pitää olla, mutta onko sillä ylärajaa? Onko presidentiksi sopiva esimerkiksi henkilö, joka on tottunut pääministerin vallan runsauteen? Sosiaalipsykologiset edellytykset hoitaa presidentin tehtävät niin, että hoitaja pysyy uuden suomalaisen parlamentarismin puitteissa, eivät entisellä pääministerillä ehkä ole parhaat mahdolliset. Kuka tietää.
Muistamme hyvin vanhat ajat, joina pääministerit tähyilivät presidentin toimeen poliittisen uransa huipentumaa hakien. Muistetaan jokin tapaus, jolloin asianomainen luopui pääministeriydestä hankkiakseen päivänpolitiikasta hieman loitommalla olevan lähtöalustan tulevaisuudessa häämöttävää presidentinvaalitilannetta silmällä pitäen. Presidentin toimi oli palkinto, jota vielä oli tavoiteltava.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Siirto pääministeristä tasavallan presidentiksi ei ole enää ylennys, vaan jotakin muuta. Ehkä olemme jo kypsät siihen tilanteeseen, että pääministeriksi nimitetty pysyy tehtävässään niin kauan kuin kynnelle kykenee ja eduskunnan luottamusta riittää. Se on arvokas poliittinen johtoasema eikä enää välivaihe johonkin suurempaan.
Asian voisi ilmaista hieman toisinkin. Jos pääministeri on hyvässä vedossa eikä poliittisten tappioiden pahasti korventama, herää kysymys, kannattaako pääministerin puolueen uhrata tällainen pääministeri sen tilan saavuttamiseksi, että puolueella on presidenttiys nimissään. Luulen, ettei siinä nykyisellään
ole mieltä.
Suoran vaalitavan ahdistus ja kiusaus on tietenkin olemassa. On totta, että henkilökysymys tuli jollain uudella tavalla tärkeäksi, sen jälkeen kun siirryttiin suoraan kaksivaiheiseen presidentinvaaliin. Siirtyminen tähän vaalitapaan oli virhe, eikä siitä taida olla oikein mahdollista vielä pitkään aikaan irtautua.
Ensisijainen keino päästä eroon tämän virheratkaisun riskimomenteista olisi presidentti-instituution riisuminen lopuistakin valtuuksista, mutta tähänkin askeleeseen näyttäisi olevan vielä joltinenkin matka.On siis elettävä suoran presidentinvaalin kanssa. Optimisti uskoo, että suuret ja keskisuuret puolueet kaikesta huolimatta aikanaan löytävät rajaehdot täyttäviä ehdokkaiksi.