"Kyllä minulla tällä hetkellä päässä vähän kitisee", sanoo suomalaisen modernin lastenrunouden äiti, Kirsi Kunnas, 81.
Kirjailija, runoilija Kunnas on juuri tullut työmatkalta Islannista, jossa hän oli Suomen edustajana paikallisessa nuorten- ja lasten kirjatapahtumassa. Sielläkin hän esitti Tiitiäisen satupuuta, joka julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.
"Luin Kattila ja perunat, Herra Pii Poo ja Haitulan hattu, koska ne ovat niin eloisia esittää suomeksi. Yleisö pystyi seuraamaan juonta islanniksi, mutta halusin tuoda esille sen äänimaailman, jolle runot on alun perin kirjoitettu", Kunnas juttelee.
Mutta jos Kirsi Kunnaksen "päässä vähän kitisee", se ei tarkoita flunssaa, jonka hän tuolla matkallaan sai, vaan aivoja, joissa muhii kenties tulevan runokirjan aihe.
"Minä annan kitinälle vähän aikaa, ja jos sieltä tulee jotain, niin saa tulla. Jos ei, niin tiedän, ettei minun ole pakko", hän nauraa.
Kiehtova kieli
Tämä rakastettu lastenkirjailija, loi ensimmäisellä, Tiitiäisen satupuu -runokokoelmallaan suomalaisen runokielen, joka on modernisuudessaan voimissaan yhä vielä.
Tiitiäisen satupuusta (1956) on otettu 34 painosta ja myynyt noin 177 000 kappaletta, pelkästään Suomessa.
Idea Tiitiäisen satupuuhun lähti englantilaisesta, lastenkamarirunoihin pohjautuvasta, Hanhiemon iloisesta lippaasta, jonka Kirsi Kunnas otti kääntääkseen vuonna 1954.
"Lisäsin siihen vähän omiani ja runoilin suhteellisen vapaasti uudelleen. Sitä tehdessäni tajusin, että minulla on sellaiset aivot, jotka nauttivat nonsense-kielen käytöstä ja leikkivät sanoilla", runoilija muistelee.
"Kun sain käännöksen valmiiksi, ymmärsin, että suomalaisten lasten täytyy saada lisää tällaista kielellisen keksimisen iloa ja vieläpä sellaista, että niitä olisi aikuistenkin mukava lukea", hän jatkaa.
Pitkulainen muoto
Itse päivänsankari, Tiitiäinen, on "metsäläinen, pieni menninkäinen, posket on tehty puolukasta, tukka naavatuppurasta ja silmät on siniset tähdet".
Kirsi Kunnakselle Tiitäinen nousi runokirjan kanteen yhdestä runosta muiden joukosta.
"Jotenkin minä sen keksin. Myöhemmin sitten suunnittelimme kirjan pitkulaiseen muotoon ja Maija Karman piti saada kuvituksensa siihen sopimaan. Pieniä vinkkejä annoin, kuten korvasieni ei saanut näyttää liikaa aivoilta, tai elefantin piti lähteä pois kirjasta, kuten runossa siinä kohtaa sanotaan. Hienohan siitä tuli", Kunnas kehuu.
Tiitiäisen lisäksi runokirjasta ovat jääneet klassikoiksi myös lorut Muusa ja Ruusa, Kissa Krumeluu, Tunteellinen siili ja Ville ja Valle.
Ura urkeni
Kirsi Kunnas on kautta vuosien puhunut lastenrunouden tärkeydestä. Hänen omat poikansa Mikko ja Martti Syrjä ovat syntyneet vuosina 1957 ja 1959.
"Kyllä, kyllä. Luin pojille todella paljon runoja ääneen. Nykyäänhän tiedetään, että jo puolivuotiaana alkaa lapsen kieli- ja puhekeskus aktivoitua. Keskus on kuin tarra, jonne kaikki tarttuu. Mutta sehän on selvää, ettei kaikista lapsista tule riimittelijöitä, vaikka kuinka lapsena kuulisi runoja", Kirsi Kunnas nauraa ja viittaa Eppu Normaali -poikiinsa.
"Olen minä lapsenlapsillenikin lukenut, vaikka he ovat ehtineet kodeissaan kuulla valmiiksi", hän lisää.
Kirsi Kunnas ei ole lainkaan huolissaan suomalaisen lastenkirjallisuuden tasosta.
"Kirjoja julkaistaan niin paljon, eikä lastenkirjailijoiden tarvitse enää potea alemmuuskomplekseja, kuten ennen. Tosin minuun suhtauduttiin jo alussa hyvin, koska olin hankkinut kannukseni muualta", hän mietiskelee.
Kunnaksen esikoisteos, runokokoelma Villiomenapuu, ilmestyi sodan jälkeen vuonna 1947. Sota ei kirjan syntyyn juuri vaikuttanut, vaan nuoreen 17-vuotiaaseen tyttöön iskenyt tuberkuloosi.
"En todellakaan ollut sodan aikana mitenkään luova, olin pari kertaa rintamallakin. Eniten urani käynnistymiseen vaikuttivat vuodet 1943-48, jolloin olin suurimman osan ajastani keuhkoparantolassa", Kunnas kiteyttää.
