Jos työeläkerahastojen halutaan sijoittavan Suomeen vielä nykyistä enemmän, paras ja ainoa keino on tehdä sijoittamisesta itsestään nykyistä houkuttelevampaa.
Talouspoliittisessa keskustelussa on viime aikoina liikkunut tietty yhtälö. Toisaalta haluttaisiin turvata suomalainen omistus suomalaisessa elinkeinoelämässä ja toisaalta tiedetään, että Suomestakin rahaa löytyy. Työeläkeyhtiöillä sitä on todella paljon: ne ovat sijoittaneet eri kohteisiin yli 80 miljardia euroa.
Suomeen noista rahoista on nyt sijoitettu runsaat 30 prosenttia. Jos osuutta nostettaisiin, syntyisi todellinen suomalaislähtöinen pääomaruiske. Ajatus on kaunis, mutta sen ikävä puoli on se, että se ei voi noin toimia.
Eläkeyhtiöiden päätehtävä, ja ainoa tehtävä, on turvata suomalaisten eläkkeenmaksu tulevaisuudessa. Sitä varten niiden keräämälle huimalle pääomamäärälle on asetettu tiukat vakavaraisuussäännöt. Rahat on sijoitettava samaan aikaan sekä turvallisesti että tuottavasti.
Se tarkoittaa tällöin ennen muuta sitä, että sijoitukset hajautetaan rakenteellisesti ja maantieteellisesti. On osakkeita, kiinteistöjä, velkakirjoja, sijoituslainoja ja niin edelleen.
Ei ole ajateltavissa, että valtiovallan tai minkään muunkaan ulkopuolisen tahon suunnalta ryhdyttäisiin määräilemään tai edes voimakkaasti suosittelemaan, minne ja kuinka työeläkeyhtiöiden tulee pääomansa sijoittaa. Vakavaraisuutta valvotaan jo nyt, eikä seikkailuihin tai riskisijoituksiin ole mahdollisuutta. Kaikkia munia ei voi panna samaan koriin, sillä yllättäviltä markkinaheilahduksilta on suojauduttava.
Tämä tarkoittaa, ettei vaatimus eläkevarojen keskittämisestä Suomeen toimi sellaisenaan, niin kannatettavaa kuin suomalaisen omistuksen lisääminen sinänsä onkin. Toisekseen eivät eläkeyhtiöt nytkään ole mitenkään Suomea hylänneet; ne ovat sijoittaneet kotimaahan suuria määriä pääomaa.
Silti työeläkerahojen suuntaamisesta enemmän Suomeen on viime päivinä kuulunut useita puheenvuoroja hyvinkin erilaisilta suunnilta. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Leif Fagernäs on vaatinut näitä rahoja suomalaisiin osakkeisiin ja SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen haluaa rahoittaa niillä kotimaisia infrastruktuurihankkeita.
Tausta näille ehdotuksille on siinä, että pääomien liike on Suomessa hyvin aneemista. Pörssissä on hiljaista, ulkomailta ei isoja sijoituksia pahemmin näy tai kuulu, ja infrastruktuuria rakentavan valtion rahanyörit ovat tunnetusti tiukalla. Jotain siis olisi tehtävä. On selvää, että omistuksella on yhä väliä, kuten professori Esa Puttonen kirjassaan raportoi Elinkeinoelämän valtuuskunnalle: suomalaisten omistama yhtiö investoi tänne todennäköisemmin kuin ulkomaalaisten omistama.
Fagernäs on ehdottanut kotimaisen osakesäästämisen suosimista verotuksen keinoin. Tämä vähentäisi valtion verotuloja ainakin lyhyellä aikavälillä, mutta toisessa vaakakupissa voisi olla toivottu piristysruiske suomalaisille yhtiöille, lisääntyneet investoinnit kotimaahan ja koheneva työllisyys. Ei ole järkeä siinä, että suomalainen yritys päätyy alennushinnalla ulkomaisiin käsiin tytäryhtiöksi vain siksi, että kotimaasta ei löydy omistusta elinkelpoiselle yhtiölle. Fagernäsin mainitsema Instrumentarium on tästä hyvä esimerkki.
Sijoittamisen Suomeen on oltava houkuttelevaa niin yksittäisille osakesäästäjille kuin isoille rahastoillekin. Se ei toteudu toivomuksin, vaan rakenteellisin keinoin. Tässäkin asiassa tarvitaan tekoja enemmän kuin puheita.