Nyt tulee valtaan 70-luvulla syntynyt poliitikkopolvi! Näin me mediassa huusimme viimeksi, kun kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen valitsi opetusministeriksi itseään vuotta nuoremman Henna Virkkusen, 35.
Ei media ole turhaan huutanut nuorten esiinmarssia. Sitä suorastaan alleviivaa SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, 33, poseeraaminen kutsuvanpunaisessa asussa vuodenvaihteen Iltalehdessä. Toden totta, onhan siinä eroa, kun vertaa työväentalon juhlasalissa pönöttäviin Paavo Lipposeen tai Eero Heinäluomaan.
Jos nuoruus on politiikassa itseisarvo, niin meidän kansalaisten pitäisi olla tästä kaikesta kovin tyytyväisiä. Suomea johtavat innovatiiviset, myönteisyyttä ja dynaamisuutta säteilevät politiikan ammattilaiset.
Aivan jokainen ei tätä nuoruusjuomaa suostu kuitenkaan kurkustaan kaatamaan alas. Kokoomuksen kansanedustaja, kustantaja ja entinen Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Eero Lehti uskalsi kysyä UP-uutispalvelun haastattelussa, että mahtaako ministerien ja heidän taustajoukkojensa nuoruus sittenkään palvella kansan etua; jos ministeri on jo itse nuori, niin pitäisikö jonkun avustajista sentään olla kokeneempi.
Lehti oli huolissaan siitä, että Suomi ottaa vastaan syvän taantuman tilanteessa, jossa talouspolitiikan päättäjinä ovat nuoret ministerit ja heidän nuoret avustajansa. Kenelläkään ei ole kokemusta suhdannetaantumasta. "Näyttää siltä, että nyt taitaa tulla oppia yhdellä kerralla koko porukalle", Lehti lausahti omaan lakoniseen tyyliinsä.
Vaikka Lehti osaa olla välillä ärsyttävän kaikentietävä ja kompromissihalutonkin, niin nyt hänen huomionsa nuoruushurmiosta ja siitä aiheutuvasta kokemusvajeesta on aivan paikallaan. Kyllä kai sentään elämän- ja työkokemuksesta on lisäarvoa, kun päättäjä joutuu tekemään valintoja ahtaassa taloudellisessa tilanteessa. Eivät pelkät korkeakoulun teoriat, hyvin istuva puku ja taipuva kieli korvaa etenkin yksityisellä sektorilla laman aikana saatua työkokemusta.
Olemme sortuneet kollektiiviseen ja pinnalliseen nuoruuden ihannointiin. Sopii kysyä, mitä kansa hyötyy siitä, että ulkoministeri tai oppositiojohtaja hymyilevät edeltäjiään nätimmin. Puolueille tällä voi olla merkitystä, mutta ei sen varaan voi mitään pysyvää rakentaa.
Alkanut vuosi ja lamapelko voivat tuoda yllätyksiä jo totuttuihin politiikan kuvioihin. Mielenkiintoista on nähdä, nousevatko nuorten ja siloposkisten suosikkipoliitikkojen rinnalle rosoisemmat ja kokeneemmat toiminnan miehet ja naiset.
Esimakua antoi nopealiikkeinen elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk.). Kun valtiovarainministeri Katainen ja pankkien toiminnasta vastaava hallintoministeri Mari Kiviniemi (kesk.) vielä miettivät finanssikriisin heijastuksia Suomeen, ehti Pekkarinen kutsua Osuuspankkien entisen ykkösmiehen, ministeri Antti Tanskasen selvittämään, mitä valtio voisi tehdä yritysrahoituksen helpottamiseksi.
Jos taantumasta uhkaa tulla pitkä ja syvä, hallituksen työilmapiiri heikkenee väkisinkin. Pekkarisen lisäksi on mielenkiintoista nähdä, jaksaako esimerkiksi ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen (kesk.) katsella sivusta, jos päätöksenteko tai keskustan kannatus uhkaavat hyytyä. Tuskinpa puhemies Sauli Niinistökään (kok.) lopettaa itsenäistä ajatteluaan, kun on sillä tiellä jo pitkälle päässyt. Jospa saammekin talouden talvisodan lisäksi sukupolvien välisen harmageddonin.
***
Finanssikriisi heiluttaa jo mekkoakin. Mika Ihamuotilan ja Kirsti Paakksen rauhainen rinnakkaiselo päättyi julkiseen riitaan Marimekon omistajuudesta.