On kaksi tosiasiaa, joita emme voi kiertää. Ensimmäinen on se, ettemme pysty elämään ilman luontoa: kaikki mitä käytämme ja kulutamme, saadaan luonnosta. Toinen on se, että tuhoamme kiihtyvällä vauhdilla luonnon monimuotoisuutta. Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana on tuhoutunut lopullisesti noin miljoona eliölajia. Joka tunti häviää maapallolta 1 800 kasvi- ja eläinpopulaatiota. Pelkästään Euroopan linnuista lähes 200 lajia on joutumassa tuhon partaalle.
Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden väheneminen herättää vakavia kysymyksiä. Onko meillä rajoittamaton oikeus käyttää luontoa hyväksi? Pystytäänkö hallitsemaan seurauksia, joita tieteen ja teknologian laajamittainen käyttö aiheuttaa ympäristölle?
Olemme tottuneet arvioimaan luontoa puhtaasti ihmiskeskeisesti: miten se palvelee meitä sillä tavalla kuin haluamme. Luonto on meille arvokas väline. Mutta väline mihin? Millaisia pyrkimyksiä luonto pitäisi saattaa palvelemaan?
Eniten luontoa käytetään taloudellisen hyödyn tavoitteluun. Käytän nimitystä "utilismi" ajattelutavasta, joka katsoo asioita yksinomaan tuotannon ja kulutuksen näkökulmasta ja näkee luonnonkin vain energia- ja raaka-ainevarastona.
Utilismi ei anna painoa luonnon monimuotoisuudelle sinänsä, ja niin kauan kuin teknologian avulla muokatut monokulttuurit - esimerkiksi tehoviljelmät - tuottavat tehokkaammin kuin luonnonvaraiset ekojärjestelmät, lajien väheneminen on väistämätöntä. Toistaiseksi ne ovat olleet selvästi tehokkaampia.
Luonnon monimuotoisuus ja lajien suojeleminen on kuitenkin tavoiteltavaa myös puhtaan hyötyajattelun kannalta. Sukupuuttoon kuolemisen seuraukset näkyvät usein vasta pitkän ajan kuluessa, joten ainakin tulevien sukupolvien taloudelle saattaa lajien häviäminen aiheuttaa korvaamattomia tappioita. Monimuotoisuuden väheneminen lisää koko ajan todennäköisyyttä, että menetetään lopullisesti myös taloudellisesti hyödyllisiä lajeja.
Lisäksi teknologiset viljelymenetelmät vähentävät luonnollisesti kehittyviä, monimuotoisia ja ravintokierroltaan suljettuja järjestelmiä, jolloin tuotannollisessa toiminnassa oleville alueille pitää siirtää energiaa keinotekoisten lannoitteiden avulla. Se kuluttaa paljon uusiutuvia luonnonvaroja, ja samalla suljetun kierron palauttaminen hyötykäytöstä poistetuille alueille käy vaikeaksi.
Vain monimuotoiset ekojärjestelmät pystyvät palauttamaan luonnollisen ravinnekierron köyhtyneeseen maahan, ja siksi niiden säilymisestä huolehtiminen on elintärkeää. Monimuotoisilla järjestelmillä ja niiden lajeilla on suurta ennallistamisarvoa.
Lajien tuhoutuminen ei ole pelkästään moraalinen ongelma, vaan luonnon köyhtyminen on vakava asia myös taloudellisen toiminnan kannalta.
Ekohumanismi korostaa ihmisen suhteessa luontoon taloudellisen voiton asemesta muita arvoja. Se hyväksyy kyllä luonnon käyttämisen ihmisten toimeentulon turvaamiseen mutta vaatii, että elinympäristön muokkaamisen tulee palvella ennen kaikkea ihmisten kauneudentajua, eettisyyttä ja mielenterveyttä. Luontoa on käytettävä hyväksi monipuolisesti ja samalla hellävaraisesti.
Kosketus rikkaaseen, monimuotoiseen ympäristöön edistää herkkyyttä kauneudelle. Kauneuden merkitys on siinä, että se tuo iloa ja mielenrauhaa, ja sellaista voi saada rikkaasta alkuvoimaisesta luonnosta, mutta myös hoidetuista puistoista ja puutarhoista. Utilistisen elämäntavan suurimpia ongelmia on ympäristön esteettinen rappeutuminen. Massiiviset tierakennelmat, vesistöjen perkaukset, hakkuuaukeat ja laajat teollisuusalueet kuplahalleineen eivät jätä sijaa kauneusarvoille.
Humanisti on huolissaan myös eettisyyden säilymisestä yhteiselämässä. Tärkeitä eettisiä ominaisuuksia ovat itsehillintä ja vastuullisuus. Molempien osalta suhteellamme luontoon on suuri merkitys. Kun ymmärrämme oman asemamme luonnon järjestyksessä, itsehillinnän vaatimus tulee tavallaan itsestään selväksi. Ja kun ymmärrämme, miten ekojärjestelmissä "kaikki ovat riippuvaisia kaikista", syntyy ainakin periaatteellinen vastuun ajatus paitsi toisista ihmisistä myös muista lajeista ja koko elonkirjon säilymisestä.
Pitääkö luonnon ylipäätään palvella ihmisten pyrkimyksiä? Viime vuosien keskustelussa on noussut voimakkaasti esille luonnon itseisarvoinen merkitys. Puhutaan elämäkeskeisestä (biosentrisesta) etiikasta. Sen mukaan jokaisen lajin olemassaolo, elämän kaikki erilaiset ilmenemismuodot ovat arvokkaita sinänsä, täysin riippumatta siitä mitä hyötyä niistä on mahdollisesti ihmisille.
Biosentrisen ajattelun puolustajien mukaan pitää luopua teknologioista, joilla lajien elinympäristöjä muokataan ihmisten intressien mukaisiksi. Puhtaasti biosentrinen etiikka on kuitenkin toivottoman epärealistinen. Jotta pystyisimme elämään, luontoa on muokattava, sitä on käytettävä välineenä. Toisaalta kuitenkin myös luonnon oman arvon kunnioittamiselle on vahvoja eettisiä perusteita. Onko mahdollista sovittaa ihmiskeskeisiä arvoja yhteen elämäkeskeisten arvojen kanssa?
Siihen pitäisi ainakin pyrkiä. Näyttää ilmeiseltä, että monimuotoisen alkuvoimaisen luonnon vähetessä sen merkitys tulee monella tavalla kasvamaan. Siitä huolehtiminen ei ole ainoastaan eettisesti perusteltua vaan myös muiden arvojen kannalta järkevää.
Luonnon omaehtoinen toiminta palvelee monella tavalla ihmisten henkisiä tarpeita, eikä siitä huolehtiminen ole yhdentekevää myöskään ihmisten taloudellisen toimeentulon kannalta.
Erityisesti Pohjois-Suomen tulevaisuudelle muodostuu varsin ratkaisevaksi kysymys, millaisten arvojen palvelemiseksi elinympäristöä muokataan. Kaikkea luontoa ei ole järkevää uhrata yksipuoliseen hyötykäyttöön, sillä se tapahtuu sellaisten arvojen kustannuksella, joiden merkitys kaikesta päätellen koko ajan kasvaa.
Esimerkiksi matkailuyritysten kannattaa ottaa huomioon ihmisten henkiset tarpeet ja luonnon itseisarvoisen toiminnan merkitys.
Kirjoittaja on filosofian tohtori. Kirjoitus on tiivistelmä Oulun yliopiston Studia generalia -sarjan esitelmästä, jonka hän piti 29.9. Oulussa.