Oulun Työväen Näyttämön
Hiirenloukku ensi-illassa perjantaina
23. tammikuuta kello 19.
Ärsyttävän nokkela ihmistyyppi on se, joka istuu vieressä, kun näyttämöllä tai valkokankaalla on meneillään murhamysteeri, ja ilmoittaa yhtäkkiä keksineensä ratkaisun. Pahimmillaan hän raapustaa syyllisen nimen lapulle voidakseen jälkeenpäin todistaa olleensa oikeassa.
Ärsyttävämpää on oikeastaan vain se, kun joku vähemmän säteilevällä älyllä varustettu tuntee tarinan entuudestaan eikä malta olla paljastamatta sitä muille. Siksipä sitä ei tulla tekemään tässäkään jutussa.
Näytelmä on ollut käynnissä hetken, kun Jaakko Savilampi tekee ensimmäiset muistiinpanot. On näet löytynyt rikostutkija, joka ei ole Hiirenloukkua nähnyt, sekä riittävän sivistymätön toimittaja. Tarkoitus on arvata syyllinen ennen kuin hän paljastuu näyttämöllä.
Hiirenloukussa huijataan katsojaa olan takaa. Se on ollut ohjenuorana myös Antti Kairakarin ohjauksessa. "Kun yksi on äänessä, neljästä muusta taustalla voidaan samalla tehdä epäiltyä."
Savilampi on tehnyt taktiikkansa selväksi jo
ennen näytelmän alkua: epätodennäköisin on syyllinen.
Vainoharhaisuus iskee. Yksi henkilö käyttäytyy epäilyttävästi, joten kysymyksessä on varmasti huijaus eikä hän ole syyllinen - mutta jos se onkin tuplahuijaus? Miksi tuo yksi pälyilee noin hermostuneesti?
Kun on aika tuoda ensimmäiset epäilykset julki, molemmissa muistilehtiöissä komeilee sama nimi. Perustelut ovat tosin hieman erilaiset.
Savilampi on perustanut epäilyksensä tuntomerkkeihin - joskin on huomioinut, että ne voivat olla subjektiivisia - sekä siihen, missä kulmassa oviaukossa vilahtanut käsi on tarttunut uhriinsa. Häntä on myös askarruttanut, millainen tapahtumapaikkana toimivan kartanon pohjapiirustus mahtaa olla ja miten kukin on siellä päässyt liikkumaan.
Omassa paperissa lukee, että epäilyksenalainen on... no, ilmehtinyt syyllisen näköisesti.
Onneksi siihen on sentään lisäksi kirjattu tarkkanäköinen huomio, joka on mennyt Savilammelta täysin ohi: yksi matonkulma on liikkunut epäilyttävästi ylös ja alas.
Vähän ajan päästä oma epäilys vaihtuu, sillä hahmoa hiillostetaan näyttämöllä, ja sehän tarkoittaa, ettei hän ole oikea syyllinen. Ja sitten taas, koska seuraava vaikuttaa oikeasti pelokkaalta. Ja taas, koska ei mukava henkilö voi olla syyllinen. Ja taas, koska ei se nyt tuokaan voi olla.
Ainoa varma asia tuntuisi olevan se, että ratkaisu liittyy eestaas heiluvaan matonkulmaan.
Mitä tuumaa Savilampi?
"Pidän edelleen kaikkia mahdollisina."
Savilampea syyhyttäisi hypätä lavalle, jossa harjoitetaan kumman leväperäistä rikostutkintaa. Pitäisi mennä tutkimaan katkotut puhelinlangat. Ja katsomaan, onko autolle, jonka on väitetty juuttuneen kinokseen, todella käynyt niin. Epäiltyjä ei saisi kuulustella yhtä aikaa.
Kun murhaaja paljastuu, Savilampi ei ole löytänyt mitään, mikä todistaisi jonkun syyllisyyden.
Omissa muistiinpanoissa lukee oikea nimi. Harmi vain, että sitä ennen lukee puolenkymmentä muuta nimeä. Ja aivan erityisen harmi, että sen jälkeenkin lukee yksi nimi.
Savilampi toteaa, ettei sitten kuitenkaan tainnut noudattaa omaa taktiikkaansa - sen epäilemistä, joka epäilyttää vähiten. Tämä on tietysti lohdullista muistaa, jos joskus sattuu istumaan syyttömänä poliisin kuulustelupöydän ääressä.
Lopuksi sitten kuitenkin yksi juonipaljastus: matonkulmalla ei ole mitään tekemistä murhamysteerin kanssa. Välttämättä.