Oulu ei sitten saanut paljon kaivattua lääkekeskusta, vaan se meni Kuopioon. Jossakin mielessä oli parempi, että kävi niin. Kuopio on saanut osakseen valtavaa ryöpytystä. Nykyisen lääkelaitoksen työntekijät ovat antaneet palaa ja haukkuneet kaupunkia vihoviimeiseksi peräkyläksi, johon ihminen ei voi muuttaa.
Helsinkihän se on autuuden ja sivistyksen kehto, eikä muualla Suomessa ole mitään. Näin ajateltiin 1960- ja 1970-luvuilla. Oikeastaan vielä 1980-luvullakin. Vaikka muuttoliike pohjoisesta etelään ei lakannut 1990- eikä vielä 2000-luvuillakaan, jotenkin alkoi tuntua siltä, että vastakkainasettelun aika olisi ollut ohi.
Se tuli takaisin pari viikkoa sitten lääkekeskuksesta ja alueellistamisesta virinneessä keskustelussa. Eräs nimeltä mainitsematon valtakunnallinen päivälehti (ei, se ei ollut Maaseudun tulevaisuus, yllätys, yllätys) kampanjoi kovasti sen puolesta, että alueellistaminen on todella tyhmää. Jälleen tuotiin ponnekkaasti esiin, kuinka me täällä kehäkolmosen pohjoispuolella olemme pääkaupunkiseudun loisia. Siis me harvat, jotka täällä enää asumme. Sen takia tänne ei kuulemma kannata rakentaa teitäkään, tiesi huippuviisas professori.
Oikeasti me elätämme pääkaupunkiseutua siinä mielessä, että suurin osa siellä asuvasta väestä on tullut täältä. Surkean pieni olisi alkuperäisten stadilaisten, espoolaisten tai vantaalaisten joukko, jos koko Suomi olisi tarjonnut väelle mahdollisuudet jäädä kotikonnuilleen.
Arvostetun aviisin juputus on käsittämätöntä ja tarpeetonta. Mitä siitä tulisi, jos kaikki loputkin tuppautuisivat täältä tuppukylistä sinne maailman napaan?
Tutusta elämänpiiristä irtautuminen ei tunnu mukavalta, se on selvää. Ei ole kivaa, jos joutuu myymään kotinsa, jättämään sukulaiset ja ystävät sekä siirtämään lapset muualle kouluun.
Siihen on kuitenkin totuttu toisessa suunnassa monen sukupolven ajan milloin mistäkin syystä: Joskus yleisesti ankeat ajat ovat ajaneet muuttamaan leivän perässä etelään. Toisinaan hyvinäkin aikoina tehtaita ja laitoksia on siirretty muka keskeisemmille markkina-alueille.
Alueellistamisen uhrit eivät halua nähdä hyviä puolia. Pääkaupunkiseudun yksiön hinnalla saa Oulun tai Kuopion seudulta sen kuuluisan omakotitalon järven rannalta. Lapset sopeutuvat vaivattomasti uusiin ympyröihin, jos perhe muuten pysyy koossa ja on onnellinen. Eiköhän lapsillakin ole inhimillisempää näillä korkeuksilla kuin kalapullakouluissa.
Tosiasiassa Helsinki ja ympäristökaupungit ovat aivan hirveitä paikkoja, jossa ihminen ei voi asua. Muutaman päivän vierailu riittää ja äkkiä pois. Mitään sellaista siellä ei ole, mitä Oulusta ei saisi. Helsinkiläiset luulevat olevansa huippu-urbaaneja citykaupunkilaisia, mutta ei kaupunki ole paljon Oulua kummempi käpykylä.
Espoo, Vantaa ynnä muut syrjäkylät ovat vihoviimeisiä lähiöerämaita jättimäisten kauppakeskusten ympärillä. Ne on asutettu aivan luonnottomasti, eivätkä asukkaat ilkeä tunnustaa niitä edes kotipaikoikseen.
Tähän on ihan käytännön todisteet: Kun juttelee espoolaisen tai vantaalaisen kanssa, hän sanoo ensin olevansa hesalainen. Kun keskustelu etenee, käykin ilmi, että tämä ihminen asuu Leppävaarassa, Rastaalassa tai jossakin muussa Espoo-Vantaan masennuslähiössä.
Tajuaisivat siellä edes liittyä yhdeksi suur-Helsingin kaupungiksi, mutta sitäkään vähää järkeä ei näytä löytyvän. No, eipä tuota järkeä vielä oikein löydy meiltäkään.
***
Ydinvoimaloiden ja altaiden vastustajat sanovat, että niitä ei tarvita. Aivan kokonaan sähköttäkö he elävät? Kokeilisivatkin joskus päreen valossa.