Suomi ja Baltian maat ovat viime viikkoina joutuneet venäläisen median huomion kohteeksi. Yleisasetelmana tuntuu olevan, että Suomi on hyvä, malliesimerkki suorastaan, mutta Baltian maat aiheuttavat ongelmia. Havainto kuvastaa venäläistä maailmankuvaa, jossa pribaltia ("Itämeren rantalaiset") näyttäytyy entisenä provinssina, Suomi taas autonomisena suuriruhtinaskuntana, eräänlaisena personaaliunionina, jolla oli perinteisesti hyvät suhteet Venäjään.
Stalin ilmoitti Rooseveltille 1943, että hän hyväksyy Suomen sodanjälkeisen itsenäisyyden "siksi kun Venäjän vallan aikana Suomella oli ollut autonomia". Samaan hengenvetoon Baltian maat saivat tuomionsa tulla Neuvostoliiton osiksi. Muun muassa näihin keskusteluihin presidentti Mauno Koivisto viittaa uudessa kirjassaan "Itsenäiseksi imperiumin kainalossa. Mietteitä kansakuntien kohtaloista".
Vaikka kirjassa on paljon historiallista ja tosipohjaista ainesta, on se - nimensä mukaan suorastaan - mietelmäkirja. Se on spekulatiivinen ja varmasti ammattihistorioitsijoita ärsyttävä teos. Se on historian tulkinnassaan puolueellinen ja poliittinen, mutta väittää muidenkin tulkintojen olevan tällaisia. Jotkut vain osaavat paremmin peittää spekulaation.
Itse Koivisto korostaa omaa avoimuuttaan. Ensi alkuun kirja vaikuttaa hajanaiselta, ilman johtoajatusta etenevältä, historialliset episodit irrallisilta tapahtumilta. Tarkemmin lukiessa palaset asettuvat paikalleen osaksi "toisinkin olisi voinut käydä"-filosofiaa. Se tarkoittaa fundeerausta, jonka avaamiseen tarvitaan "koivistologia", lukijaa, joka ymmärtää Mauno Koiviston käyttävän historiallisia esimerkkejä, ei pelkästään historian valintatilanteiden rekonstruoimiseen, vaan poliittisen päättäjän vaikeuksien ymmärtämiseen.
Teoksensa julkistamistilaisuudessa hän kertoi tärkeiden ajatusten tulleen mieleen usein aamuyöstä. Virkamiesten laajoista selvityksistä ei ollut paljon apua.
Nyt, kun Suomen älyllinen energia valuu Brysselin suuntaan, entisen presidentin arviot Venäjästä, sodista ja vaikeuksista saattavat tuntua nuoren polven poliitikoista vierailta, vanhojen juttujen jauhamiselta. Sitä ne eivät ole.
Venäjä on edelleen paikallaan ja tarkkailee naapureitaan jopa intensiivisemmin kuin ennen. Syynä on se, että Venäjän intressien kehä on supistunut. Enää ei tarvitse miettiä Vietnamia, Angolaa tai Nicaraguaa. Riittää, kun linjataan öljy- ja kaasuputkia taloudellisesti, kontrolloidaan "lähiulkomaita" (termi on tullut uudestaan käyttöön), siis entisiä Neuvostoliiton alueita, ja tarkkaillaan rajalla sijaitsevia "kaukoulkomaita" (sellaisia kuin Suomi, Turkki, Kiina).
Voi olla, että Venäjä on entinen supervalta, mutta suurvallan - ja imperiaalisen Venäjän - perinnettä sen on vaikea unohtaa. Sen ulkopoliittinen käsitteistö on muutettu vastaamaan uutta geopoliittista tilannetta.
Pitkä toimettomuuden ja passiivisuuden kausi alkaa olla ohi. Laivastot ja ilmavoimat harjoittelevat uudestaan, diplomaatit jättävät nootteja, taloudellisia kokouksia järjestetään, maa modernisoi tietojärjestelmiään. Samalla jo unohdetuksi luultu "neuvostoliittolaisuus" nostaa päätään, ei siten, että sosialismia ja jonoja haluttaisiin takaisin, vaan vanhojen arvojen ja toimintatapojen nostalgian muodossa.
Läntiset tarkkailijat hämmästelevät gallup-tuloksia: Putinia halutaan kolmannelle kaudelle, vahvaa johtajaa kaivataan. Suurin osa venäläisistä ajattelee edelleen, että maa on kansainvälisen salajuonen kohteena ja ulkomailla on pahoja aikeita Venäjän varalle. Se, että oligarkkeja rökitetään, herättää vain sympatiaa.
Presidentti Koivisto neuvoi aikanaan neuvostojohtoa, kuinka se olisi voinut säilyttää talouden tasapainon. Entistä pankkimiestä ei uskottu. Neuvostoliitto hajosi jättiläismäisen inflaation puhdistaessa samalla kansalaisten pankkitilit. Sellaista taloudellista nollausta ei oltu nähty sitten Weimarin Saksan tapahtumien ja suuren laman.
Suomi sai osansa tästä katastrofista itämarkkinoiden romahtaessa. Olisiko Suomella ollut vaihtoehtoja? Karjalan palautus? Nato? Näitä kysymyksiä Koiviston uusi kirja ei enää pohdi, vaan tyytyy antamaan konservatiivisen yleisohjeen:
"Jäsenyys kansainvälisissä järjestöissä ei korvaa hyvien naapurisuhteiden merkitystä. Ja Suomella on hyvät naapurit. Tärkeää on pitää vaikutusvaltaa mahdollisimman moniin kansainvälisiin asioihin omissa käsissä: suvereenisuudesta on syytä tinkiä vain sen verran kuin on välttämätöntä."
Tämä on sodankäyneen konkarin puhetta: kelpaisi tunnuslauseeksi, joka hakattaisiin Salpalinjan bunkkeriin. Myös entisen pankkimiehen ajatuksenkulussa lasketaan ensin omat rahat ennen kuin sännätään lainamarkkinoille. "Imperiumin kainalossa" -kirja on ennen kaikkea pienen valtion demokraattisesti valitun presidentin filosofointia. Kun voimavaroja on vähän, ei kannata pullistella ja rynnätä ratkomaan ongelmia, joihin resurssit eivät riitä.
Koivisto tuomitsee niin "luokkapohjalta kuin kansallisuuspohjalta kehitellyt radikaalit yhteiskunnalliset liikkeet". Niistä tuli aikanaan demokratialle vain "ylivoimaisia vaikeuksia". Strategia on ehkä minimalistinen ja vieras myös sellaiselle ideologialle, jossa puututaan toisten maiden asioihin, "ennalta ehkäistään" ja muutetaan järjestystä kuvitteellista parempaa maailmaa varten.
Koivisto suhtautuu kriittisesti sekä historian kokemuksiin että nykypäivän valtavirtauksiin. Jonkinlainen ulkopolitiikan Havukka-ahon ajattelija Koivisto siis on, mies, joka ei lähde säntäilemään jokaisen uuden ismin perään. Miksi lähteä, kun vanhojenkin viisauksien kertaus on vielä pahasti kesken.