SDP käynnistää jäsenkyselyn netissä presidentin valtaoikeuksista ja perustuslaista helmikuun puolivälin jälkeen. Antti Kalliomäen johdolla valmisteltu keskusteluaineisto on jo mennyt kentälle. Nettikyselyn tulos määrittelee käytännössä SDP:n kannan vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain uudistustarpeisiin ja ohjaa puolueen kahta edustajaa ministeri Christoffer Taxellin johtamassa parlamentaarisessa komiteassa.
SDP:n linjasta päättää muodollisesti puoluevaltuusto 4.3., mutta olisi idiotismia olettaa, että uusi puoluejohto ja puoluehallitus kysyisivät ensin kentän kantaa ja teettäisivät heti perään valtuustolla sitä ylenkatsovan päätöksen. Kyse on pikemminkin siitä, että puheenjohtaja Jutta Urpilainen haluaa betonoida kyselyllä demarit presidentin nykyisten valtaoikeuksien puolustajiksi.
Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Kansan ja SDP:n jäsenten kanta tiedetään ilman nettikyselyäkin. Kansa haluaa uuden komentavan Kekkosen, ja demarit myötäilevät Tarja Halosen mielipidettä. Halonen puolustaa tiukasti nykyisiä valtaoikeuksia. Hän painottaa, että ennen kuin mitään muutetaan, kokemuksia nykyisestä perustuslaista kannattaisi hankkia myös muiden presidenttien ajalta.
SDP:n linjaus on tärkeä, sillä tapana on, että perustuslain uudistuksille haetaan konsensusta eduskunnassa. Jo nyt voi ennakoida, ettei puoluepoliittista yhteisymmärrystä löydy Taxellin komiteassa ainakaan presidentin ulkopoliittisen vallan kaventamisesta, vaikka se on ollut hallituksen ja oikeusministeri Tuija Braxin tavoitteena komiteaa nimitettäessä.
Demarit ovat linnoittautumassa presidentin nykyisten valtaoikeuksien puolustajiksi. Kun myös vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat samaa mieltä, yhteisymmärrys voi löytyä suosiolla korkeintaan joistakin pienistä valtaoikeuksien tarkistuksista ja täsmennyksistä, esimerkiksi presidentin nimitysvallan kavennuksesta. Paavo Lipponen on luonnehtinut tätä osuvasti nirhimiseksi. Kahdeksan vuotta hiertänyt pääkysymys ulkopolitiikan jaetusta johtajuudesta uhkaa jäädä yhä ratkaisematta.
SDP:n halu linnoittautua puolustamaan presidentin valtaa on ymmärrettävä populismin näkökulmasta. Oppositiossa on varaa kuunnella kansaa. SDP:n pitkää linjaa, parlamentarismia ja vallanjaon selkeyttä ajatellen nirhimislinja olisi kuitenkin erikoinen. SDP on korostanut parlamentarismia aikojensa alusta lähtien ja vierastanut vahvaa presidenttiyttä. Yli 20 vuoden poikkeama pitkältä linjalta selittyy sillä, että puolue on voittanut presidentinvaalit viidesti peräjälkeen. Periaatteet on myyty pragmatismin alttarille taktisista syistä muka vain väliaikaisesti.
Nyt edessä häämöttää kuitenkin mahdollisuus, että vuonna 2012 Suomessa on vahva kokoomuslainen pääministeri (Jyrki Katainen) ja vahvoin ulkopoliittisin valtaoikeuksin varustettu kokoomuslainen presidentti (Sauli Niinistö). Demareilla ei ole juuri nyt polttavaa tarvetta taktikointiin oman presidentin puolesta, kun puoluetta vaivaa huutava ehdokaspula.
Pula näkyy muun muassa siinä, että SDP:n edellinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma on toistanut epärealistisen ajatuksensa Suvi-Anne Siimeksestä mahdollisena presidenttiehdokkaana. Siimes ei kelpaa sen paremmin demareille kuin vasemmistoliittolaisillekaan. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen olisi kokemuksensa ja taustansa valossa mainio ehdokas SDP:lle, mutta hänen pulmansa on suosion vähäisyys. Hän on myös sanonut, että nykyinen työ riittää hänelle. SAK:sta eläkkeelle jäävää Lauri Ihalaista on niin ikään soviteltu ehdokkaaksi, mutta hänen vahvuuksiinsa ei kuulu kansainvälinen kokemus, joka on presidentin työssä olennainen asia. Muita yhtä kovia nimiä ei ole näköpiirissä.
Presidentin nykyiset valtaoikeudet ja ulkopolitiikan kaksipäinen johtajuus ovat huonon kompromissin tulos 1990-luvun lopulta. Pitemmälle parlamentarismin kehittämisessä ei päästy. Peruslinjaus syntyi presidentti Martti Ahtisaaren ja oikeusministeri Kari Häkämiehen kesken ja lopullinen sanamuoto hiottiin perustuslakivaliokunnassa.
SDP:n ryhmässä oli jo tuolloin vahva näkemys, että presidentiltä riisuttiin liikaa valtaa. Nykyisen demariryhmän selkeä enemmistö katsoo, että kompromissi saa riittää.
SDP:n eduskuntaryhmästä puuttuu perustuslain uudistajaideologi ja johtohahmo. Ryhmä ohjaa tasapäisesti itse itseään Jacob Södermanin varoituksia kuunnellen. SDP valitsi Taxellin komiteaan Johannes Koskisen ja Heli Paasion, jonka näytöt alalla ovat vähäiset. Koskinen on perustuslakiasioissa vanha kettu, mutta hänkin kuuluu säilyttäjiin. Hänelle riittää ulkopolitiikan johtajuuden selkeytys tulkintojen avulla, pykäliin koskematta.
Siihen oli mahdollisuus, kun uusi perustuslaki tuli voimaan - ja on ollut jo koko Halosen kauden ajan. Mutta niin ei vain ole tehty, kun Lipponen hyväksyi pääministerinä vuonna 2000 tulkinnan, että presidentti voi päättää, lähteekö hän EU:n huippukokouksiin vai ei. Siitä tuli käytäntö. Nykyinen Lipponen ja nykyinen Ahtisaari ottaisivat presidentiltä ulkopolitiikan johtajuuden pois, mutta he eivät ole enää päättäjiä, vaan kokeneita asianharrastajia.
SDP:n ryhmässä parlamentarismin linjaa edustavat selkeästi Liisa Jaakonsaari ja Erkki Tuomioja, jolla on omakohtaista kokemusta kahden lautasen pulmista, kuten Lipposella, Ahtisaarella ja Halosellakin. Jokainen on kokenut vuorollaan tuskan vatsahapoissaan, mutta sitä pidetään SDP:ssä vain pienen eliitin ongelmana.
Kirjoittaja on espoolainen tietokirjailija.