Oulussa kokoontunut SDP:n valtuusto asetti lauantaina puheenjohtaja Eero Heinäluoman puolueen pääministeriehdokkaaksi. Siinä ei ole mitään uutta eikä yllättävää, eikä edes uutista. Todella kova uutispommi olisi räjähtänyt, jos joku muu kuin Heinäluoma olisi asetettu SDP:n vaalivankkurien vetäjäksi. Nyt toteutui vain itsestäänselvyys.
Demarit ovat pitäneet rivinsä hyvin ojennuksessa jo noin neljänkymmenen vuoden ajan, jolloin puheenjohtaja on ollut automaattisesti heidän pääministeriehdokkaansa. SDP sekoili edellisen kerran pääministeriehdokkaan valinnassa Rafael Paasion puheenjohtajakaudella. Puoluetoverit jättivät 1968 Pappa Paasion nuolemaan näppejään puoluetoimistoon. Pääministerin salkun sai silloin Mauno Koivisto kahdeksi vuodeksi.
Kokoomus on nimennyt jo aiemmin pääministeriehdokkaakseen puheenjohtajansa Jyrki Kataisen. Sauli Niinistö olisi monien kokoomuslaisten, ja muidenkin, mielestä kokemuksensa ja presidentinvaalien hyvän tuloksen takia uskottavampi ehdokas, mutta Katainen on halunnut pitää kiinni vakiintuneesta käytännöstä. Kolmas suuri puolue, keskusta, ei ole vielä tehnyt muodollista valintaa, mutta hitaimmille hämäläisillekin lienee jo selvinnyt, että tehtävä lankeaa Matti Vanhaselle kuin manulle illallinen.
Suomessa on makusteltu pääministerivaalin käsitettä tällä vuosituhannella. SDP avasi taannoin pelin tarjoamalla Paavo Lipposta uudelleen hallituksen johtoon, koska olettivat, että ylivoimainen kokemus suosisi Lipposta yleensä ja aivan erityisesti suhteessa Anneli Jäätteenmäkeen. Kansa ei aivan yhtynyt ajatukseen. Jäätteenmäestä tuli pääministeri 2003 noin kuudentuhannen äänen erolla.
Heinäluomalla ei ole pääministeritaustaa ja hän on ehtinyt toimia valtiovarainministerinä vain vajaat kaksi vuotta ennen maaliskuun eduskuntavaaleja. Hänen imagonsakaan ei ole paras mahdollinen, mutta se ei demareita pelota. Heistä puheenjohtajan kuuluu olla puolueen pääministeriehdokas.
Pääministerivaalille on jopa löydettävissä jonkinlainen teoreettinen perusta vuoden 2000 perustuslain uudistuksesta, joka riisui presidentiltä valtaa ja vei häneltä mahdollisuudet toimia aktiivisesti hallituspelissä. Vanhan perustuslain aikana presidentti saattoi halutessaan nimittää pääministeriksi melkein kenet hyvänsä, jolla hän arvioi olevan edellytykset hoitaa tehtävää menetyksellisesti.
Urho Kekkonen antoi siitä näytön parikin kertaa. Hän kohahdutti kansaa ja närkästytti puolue-eliittiä 1975 vetämällä hätätilahallituksen johtoon Lapin läänin entisen maaherran Martti Miettusen. Vuonna 1979 Kekkonen ohitti SDP:n Kalevi Sorsan nimittämällä Koiviston Suomen Pankista hallituksen johtoon.
Mauno Koivisto juotti kokoomuksen johtajalle Ilkka Suomiselle karvasta kalkkia 1987. Hän poimi sinipunahallituksen johtoon Harri Holkerin, Suomisen edeltäjän. Koivistoa motivoi halu estää porvarihallituksen synty Paavo Väyrysen johdolla.
Enää tuollaiset välistävedot eivät onnistu. Hallituspelin ohjaus on siirtynyt presidentiltä eduskuntaan perustuslain määräyksin. Puolueet ovat taas sopineet, että suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja ottaa aloitteen käsiinsä vaalien jälkeen. Hän käynnistää hallitustunnustelut, ja hänestä tulee helposti myös hallituksen muodostaja, jos hänen kansalta saamansa mandaatti on selkeä ja muut puolueet sen hyväksyvät.
Puhe pääministerivaalista on Suomessa hieman keinotekoista, koska suurten puolueiden väliset kannatuserot jäävät yleensä suhteellisen pieniksi. Pääministerin salkun saa Suomessa vaivaisella 24-25 prosentin ääniosuudella.
Jos kuitenkin muut hylkivät suurinta puoluetta eivätkä lähde sen kelkkaan, jostakin pienemmän puolueen johtajastakin voi tulla pääministeri. Kokoomus on petannut asetelmia tällaista peliä varten viime kuukausina korostamalla, ettei suurin puolue voi muodostaa automaattisesti hallitusta.
Tosiasiat ovat kuitenkin tosiasioita. Vuodesta 1991 lähtien hallituksen on muodostanut joka kerta suurimman eduskuntapuolueen johtaja. Ensin Esko Aho, sitten Lipponen kahdesti ja 2003 Jäätteenmäki keskustan täpärän voiton turvin. Käytäntö vaikuttaa selkeältä, ja jos tästä pidetään kiinni, se vähentää mahdollisuuksia pelin politiikkaan.
Menettelylle voi hakea perusteita myös siitä, että henkilövaalit sytyttävät suomalaiset. Sen osoittavat presidentinvaalien korkeat äänestysprosentit.
Pääministeri on presidenttiä vaikutusvaltaisempi henkilö Suomen politiikassa. Senkin takia on hyvä pelkistää vaalien perusasetelma äänestäjille mahdollisimman yksinkertaiseksi. He päättävät, kuka johtaa Suomea neljä seuraavaa vuotta.